Lue keskustelun säännöt.
Vanheneminen ahdistaa
25.05.2015 |
Tarinani lyhyesti.
Minulla on ADHD. En saanut lapsena diagnoosia ja pääasiassa sen takia en ole koskaan ollut hyvä koulussa, ja sanomattakin selvää että työpaikkoja on tullut ja mennyt.
Olen aikuisiällä saanut diagnoosin ja lääkityksen, ja pystyn sen turvin hankkimaan hyvän, yliopistotasoisen koulutuksen. Olen nyt hiukan yli 30-vuotias ja ahdistaa ne 15 vuotta mitkä meni säätäen. Ahdistaa kun vanhoilla luokkakavereilla on jo perheet ja talot ja minulla vain työmarkkinoilla arvoton ammattitutkinto ja vanhoja opintolainoja.
Elämä on loppujen lopuksi lyhyt. Minulla ei ole koskaan ollut parisuhdetta, mutta haluan naisystävän ja perheen.
Onko joku muu (ollut) samassa tilanteessa?
Kommentit (15)
Hei Ap, ymmärrän sinua koska tunnen samoin, olen kolmekymppinen nainen. En ole saanut diagnoosia enkä hakeutunut varsinaisiin tutkimuksiin, mutta epäilen vahvasti että mulla on ADD. Elämä on mennyt ohi juurikin ne 15 vuotta.. Ihan päämäärättömästi sekoillen. :( Sinulla on varmasti mukana ikäkriisiäkin ja se tunne että on epäonnistunut voimistaa sitä. Minulla on lapsi joka on ainoa hyvä asia mitä olen saavuttanut. Älä murehdi liikaa, miehenä ehdit hyvin saada perheen! Naisella se biologia rajoittaa sitäkin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sinä olet vielä nuori. Itsekin aloitin yliopisto-opinnot vähän vajaa 3-kymppisenä, sitä ennen oli opistotason tutkinto. Vanhin meidän kurssilla yliopistossa oli 50-v täyttänyt.
t. 50-vuotias, eikä vielä vanhakaan.
Jos nyt käytät aikaasi harmitteluun, niin kuluu vielä enemmän elämää hukkaan! Katse eteenpäin, nythän sulla on rahkeet siihen.
Semmoista elämä on, että välillä se potkii päähän - haloo. kaikkia muitakin! Lopeta typerä itsesäälissä kieriskely. Mene terapeutille, jos et yksin pärjää. Koeta reipastua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 01:28"]
Semmoista elämä on, että välillä se potkii päähän - haloo. kaikkia muitakin! Lopeta typerä itsesäälissä kieriskely. Mene terapeutille, jos et yksin pärjää. Koeta reipastua.
[/quote]
Tuossahan kysyttiin enemmänkin vertaistukea/kokemuksia.
Aikuisopiskelijoita on paljon! Hienoa, että olet saanut lääkityksen avulla tilanteen kuntoon, käytä nyt tilanne hyväksesi ja nauti täysillä opiskelusta, ettet joskus harmittele vielä enemmän. Elämä on nyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 19:05"]
Tarinani lyhyesti.
Minulla on ADHD. En saanut lapsena diagnoosia ja pääasiassa sen takia en ole koskaan ollut hyvä koulussa, ja sanomattakin selvää että työpaikkoja on tullut ja mennyt.
Olen aikuisiällä saanut diagnoosin ja lääkityksen, ja pystyn sen turvin hankkimaan hyvän, yliopistotasoisen koulutuksen. Olen nyt hiukan yli 30-vuotias ja ahdistaa ne 15 vuotta mitkä meni säätäen. Ahdistaa kun vanhoilla luokkakavereilla on jo perheet ja talot ja minulla vain työmarkkinoilla arvoton ammattitutkinto ja vanhoja opintolainoja.
Elämä on loppujen lopuksi lyhyt. Minulla ei ole koskaan ollut parisuhdetta, mutta haluan naisystävän ja perheen.
Onko joku muu (ollut) samassa tilanteessa?
[/quote]
Olen ollut jokseenkin päinvastaisessa tilanteessa: olin nuori nero ja valmistuin yliopistosta parikymppisenä. Siitä nopeasti uraputkeen, naimisiin, talo ja lapsi. Ja muutaman vuoden päästä burnout ja masennus, kolmikymppisenä raakkina eläkkeelle. Sillä tiellä olen. Sanomattakin selvää, että puoliso, talo ja lapsi eivät kuulu enää elämääni. Vaihdetaanko osia? ;-)
Tiedän tunteen. Mitä merkonomiin tutkintoon tulee minkä joku täällä mainitsi. Sen asiakaspalveluun ja markkinointiin suuntautuvan linjan voisi lopettaa koska niillä papereilla ei todellakaan ole mitään käyttöä työelämässä.
Mitä epäonnistumisen tunteeseen tulee. Niin eikö loppujen lopuksi niiltäkin kolmekymppisiltä onnistujilta joille on tullut ero ja mennyt talo jakoon ole mennyt 10 vuotta elämästä hukkaan epäonnistuneeseen suhteeseen.
Minullakaan ei ole ollut koskan oikeaa parisuhdetta ja seikkailut sekä säädötkin ovat jääneet aika vähiin. Nyt on ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on halu vakiintua ja saada perhe mutta toisaalta on tunne että olisi jotain kokematta. Se villi sinkkuaika säätöineen tai jotain. Kuitenkin tiedän että tuskin minulla sen villimpiä vuosia olisi odotettavissa vaan todennäköisesti viiden vuoden päästä toteaisin vuosien valuneen hukkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulle taitaa vaan olla keski-iän kriisi. Älä harmittele menneitä -niille et voi tehdä mitään tai muuttaa vaikka kuinka murehtisit. Koita nauttia elämästä juuri nyt (:
Olet siis vasta 30v ilmeisesti merkonomimies. Olet nuori vasta. Etkä onneksesi ole vielä pystynyt hankkimaan taakaksesi homeiseksi osoittautuvaa taloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuakin ahdistaa, mutta en ole saanut sopivaa lääkitystä ja nyt olen sitten koukussa rauhoittaviin. Ei tutkintoa enkä jaksa puurtaa yksin kotona (voisin siis tehdä itsenäistä työtä kyllä jos jaksaisin). Etäkumppaninikaan ei halua suhteesta mitään läheisempää enkä varmaan kelpaa kellekään muulle enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.05.2015 klo 19:18"]
Nuori. Älä valita.
[/quote]
1. En ole enää niinkään nuori. Opiskelukaverini ovat nuoria.
2. Vaikka olisinkin niin käytin 15 vuotta elämästäni päämäärättömään sanoisin sekoiluun. Päihteistä pysyin erossa mutta olin silti käytännössä syrjäytynyt.
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 02:46"]
Sulle taitaa vaan olla keski-iän kriisi. Älä harmittele menneitä -niille et voi tehdä mitään tai muuttaa vaikka kuinka murehtisit. Koita nauttia elämästä juuri nyt (:
[/quote]
Keski-iän kriisi 30-vuotiaana?