Olenko itsekäs, kun haluaisin kerran viikossa ihmisten ilmoille?

Asun siis erään suurehkon suomalaiskaupungin lähiössä ja perheessä on kaksi aivan pientä lasta. Mies käy kaupassa, sillä itselläni ei ole ajokorttia ja lähin ainoa (pienehkö) ruokakauppa on suunnilleen reilun kilometrin päässä. Haluaisin itse päästä välillä ostoksille miehen mukaan autolla, mutta miespä ei ota minua mukaansa kuin ehkä noin kerran-kaksi kuukaudessa. Sitten hajoilen ja olen ihan epätoivoinen, kun en ruinaamisesta huolimatta pääse mukaan yleensä. Sama juttu kävi eilen ja tänään: mies oli viikolla luvannut, että pääsisin sitten viikonloppuna mukaan ostoskeskukseen, mutta eilen hän pyörsi puheensa, vaikka olin jo laittautunut melkein lähtövalmiiksi (suihku, meikki, siistit vaatteet).

Elelin sitten toiveikkaana ja odottelin tätä päivää, kävin suihkussa ja laittauduin nätimmäksi, jotta pääsisin mukaan, mutta EN TAASKAAN PÄÄSSYT. :( Mies sanoi, että voisi kuskata minut autolla ostarille, jossa voisin viettää yksin aikaa ja tulisi hakemaan, mutta hän ei suostu lähtemään minun kanssani sinne. Hän perustelee sen sillä, että siihen kuluisi liikaa aikaa, eikä hänen hermonsa kestäisi sellaista. En edes ole mikään himoshoppailija, mutta miehen mielestä viisikin minuuttia sellaista, joka ei häntä miellytä, on liikaa. Olen ollut niin paljon sisällä mökkiytyneenä, että en silti "uskaltaisi" jäädä sinne ostarille itsekseni, eikä yksin shoppailu olisi edes yhtä mukavaa kuin se, että on seuraa. Sitä paitsi en edes tarvitsisi niin paljoa aikaa kuin mitä mies kuvittelee (siis joku 15 minuuttia kirjakaupassa, 15 minuuttia vaatekaupassa ja 30 minuuttia isossa marketissa riittäisivät).

Samassa kaupungissa ei asu kavereitani juurikaan ja en ole vanhempieni kanssa kovinkaan usein tekemisissä. Suoraan sanoen v*tuttaa se, että mies vain haluaa, että pysyn kotona neljän seinän sisällä tekemässä kotitöitä ja kokkaamassa, mutta en pääse ulos muualle paitsi lähipuistoihin kävellen lasten kanssa. Ahdistaa asua täällä ja olla käytännössä melkein "kotiarestissa". Mies vieläpä sanoi, että aikoo asua tässä kaupunginosassa lopun ikänsä. Itse luulin, että muuttaisimme lähemmäs keskustaa sekä isompaan asuntoon, kun saamme lapsia. Nyt edelleen asumme samassa nuhjaisessa (tosin pahasti ylihinnoitellussa) elementtilähiökaksiossa lasten kanssa. Itse vietin lapsuuteni nätimmässä ympäristössä, joten en viihdy täällä muutenkaan. Luulin, että minullakin olisi sitten päätäntävaltaa, kun olemme naimisissa, mutta mies ei kuuntele toiveitani LAINKAAN. Olen todella pettynyt ja tuntuu tosi pahalta se, että aivan kuin mies oikein nauttisi, että kieltää minulta ainoan henkireikäni eli ostoksilla käymisen. Olen kohta ihan epätoivoinen tästä tilanteesta! :(