Syömishäiriöiset!

Nyt kaikki pullukkatoverini, jotka saatte ahmimiskohtauksia ja kamppailette jatkuvasti pitääksenne itsenne kurissa, kuitenkin epäonnistuen siinä jossain vaiheessa: millainen teidän lapsuus oli herkkujen suhteen?
Opitteko kotona mässäämään, eli otitteko mallia vanhemmistanne? Vai oliko teillä herkut kiellettyjä?
Kertokaa!
Oma tarinani on tämä:
Meillä herkkuja ei saanut syödä kuin syntymäpäivillä.
Meillä ei ollut mitään karkkipäivää, ei saunalimpparia (se kuuluisa lauantai-illan saunalimppari ei toteutunut meillä, saunoimme joka ilta ja limsaa ei koskaan), kylässä ei saanut ottaa mitään, eikä kotona jos oli vieraita käymässä, ollut lapsilla mitään asiaa kahvipöytään ja sen antimiin.
Vanhempani olivat/ovat hoikkia ja urheilullisia.
Olivat todella ehdottomia herkkujen suhteen.
Jos kouluun sai tuoda karkkia, tai luokkaretkelle mukaan, olin ainoa joka ei tuonut mitään herkkuja. Kielipitkällä vain katsoin kun muut söivät.
Tämä johti siihen, että mitä vanhemmaksi kasvoin ja sain liikkua esim kauppaan yksin, ostin parilla eurolla karkkia ja söin ne ennenkuin saavuin kotiin. Teininä piilotin karkkia huoneeseeni ja söin kun olin yksin kotona. Kun muutin pois kotoa ja aloin tienaamaan rahaa, on siitä asti ollut kaapissa aina jotain herkkua.
Mulla siis lapsuuden ehdoton karkkiherkkumättö-kielto johti tähän. Ja joo ei vanhempani ole vastuussa siitä, mitä nykyään tungen suuhuni.
Mitenkäs muilla?