Appivanhemmat

Ei kai niitä ole mikään pakko nähdä. Anopin olen nähnyt viimeksi 14 vuotta sitten, appea en tavannut ennen kuolemaansa. Mies ei pidä yhteyttä äitiinsä ollenkaan. Ja hyvä niin. 

On se kiva tunne se kun ei ole pakko. Vapauttava.

Olen itse vasta seurusteluasteella oman mieheni kanssa, vaikka käytännössä asutaan jo yhdessä. Mutta niin, tykkään ihan älyttömästi hänen vanhemmistaan. Ovat eronneet, kuten omanikin ja nähdään aina toista vaan kerrallaan. Isänsä on jotenkin poikansa kaltainen. Jalat maassa, hauska ja hirmu helposti lähestyttävä. Muistan kun ekan kerran tapasin hänet. Jännitti aivan hulluna, mutta se jännitys suli pois äkkiä. Juteltiin muistaakseni kirsikoista yms. "tärkeästä".:D

Melkein sama miehen äidin kohdalla. Häntä jännitin kaikista eniten ja tapasin hänet vielä oikein äitienpäivänä. Aivan ihana ihminen.:) Niin samanlainen oman äitini kanssa. Hekin ovat keskenään tavanneet muutaman kerran ja alkaa näyttää siltä, että heistä tulee ystävät.^^ Mutta siis, tulen tosi hyvin juttuun miehen äidin kanssa. Huumorintaju iskee yhteen, tykätään käsitöistä ja kauhuleffoista... Tullaan vaan tosi hyvin juttuun.:)

Ihana, että appivanhemmat on oikeasti näin mukavia, eikä niitä kauhujuttuja, mitä kuulee..

Sama sitten miehellä. Mun äiti on kertonut mulle, että on aivan ihastunut mun mieheen. Siis anoppitavalla.:D On iloinen, että olen löytänyt tuommosen. Ja mies tykkää kans käydä mun äidin luona. Samoin isästä huomasin, kun tapasi mieheni ekaa kertaa, että hyväksyi kyllä.:) Ja kun tapaavat, heillä on sellasta "veljellistä" kinaa. Esmes. oltiin tuossa isänpäivänä mun sedän luona isolla porukalla ja mun isä potki olohuoneessa palloa mun 8-vuotiaan serkun kanssa. Mies yritti äkkiä hypätä siitä yli matkallaan vessaan, mutta isä nappasi hänet "painiotteeseen" ja he kisailivat hetken keskenään. Mua vähän ensin hirvitti, että mitenhän mun mies sen otti, mutta sanoi jälkeenpäin:"Nyt taidan oikeasti olla osa perhettä, kun mun kanssa alettiin painiakin!":D