Missä iässä lapsi oppii kiitollisuutta?

Nro 12, jotkut arvokorut ovat mielestäni jotenkin eri asia ja ymmärrän täysin, että jotain vihkisormusta valitaan yhdessä, kun sitä sitten pitää periaatteessa aina. Mutta jos ihmiselle vie viemisinä jäätelöä ja valitsee vaikka mansikkaeskimon, niin se sanoo että vaniljaeskimo olisi ollut parempi, ja vähän naama rutussa syö sen mansikkaeskimon. Tai katselee saamansa lelun pakkauksen taustapahvia ja sanoo, että oi, tuo toisen värinen olisi ollut ihanampi. Ja kun vielä valitsin sen valitsemani värisen siksi, kun tiedän hänen vielä kuukautta aikaisemmin pitäneen sitä maailman parhaana värinä.
.
.
Hauska kuulla, että muutkin ovat havainneet tätä mekaanista kiittämistä. Joskus noiden tyttöjen mummille sanoin tuosta valittamisesta, niin hän vain katsoi silmät pyöreänä, että sanoihan se kiitos ja vaihtoi täysin aihetta sen perään.
.
.
Ap

Lapsi havainnoi ympäristöään. Lapselle läheisten aikuisten kannattaa ääneen puhua miten hieno tai mukava jokin asia on, ja kiitellä toisiaan, ja tietysti lapsia myös. Paha siinä on kauhalla ammentaa jos ei ole edes sillä lusikalla annettu. Vertailu ja vaatiminen opitaan myös läheltä. Osittain ovat myös temperamenttikysymyksiä, siis taipumus nähdä lasi puolityhjänä, mutta pienillä lapsilla vielä hyvin muokattavissa mallioppimiselöa.

Kännykällä kirjoitin, ei oikein toimi kappalejako näemmä... Anteeksi.

T. Ap

Kuulostavat ärsyttäviltä marisijoilta.

En osaa vastata kysymykseesi, mutta oma viisivuotiaani on ainakin kiitollinen saamistaan asioista.

Minkä ikäisiä nuo tytöt ovat?

Valitettavasti kaikki eivät osaa vielä aikuisenakaan.

Kyllä kaksivuotiaskin osaa jo iloita toisen vaivannäöstä. Seurasin kaverin lapsia, kun kiittelivät moneen kertaan äitinsä tekemiä nimikoituja keksejä (yhdelle koira, yhdelle robotti ja yhdelle muumi). Ihan vilpittömästi innostuivat ja halasivat äitiään ja kiittelivät vielä iltasadun aikaan kun kertasivat päivän asioita. 

Ehkä sen voisi sanoa, että ystäväni on ehkä kiltein ja hyväsydämisin ihminen jonka tiedän. Auttaa aina tuntemattomiakin ja on iloinen luonteeltaan. Samoin lasten isä on lempeä ja muita huomioiva ihminen. Lapsetkin ehkä oppivat heidän reaktioistaan eniten. Lisäksi heille ei yleensä kukaan vie erikseen tuliaisia, vanhemmat haluavat lasten ilahtuvan ihmisistä ja jälleennäkemisestä ja ovat usein puhuneet tästä ainakin lähipiirille. Itse pomittuja kukkia kuulemma saa tuoda, samoin omia käsitöitä. Niistäkin on lapset kyllä aina iloinneet, viimeksi vein paperia, joista tehtiin origamit. 

Jollei kiitollisuutta opeteta, niin ei lapset sitä opi minkään ikäisenä.

Kaikki eivät opi koskaan, jos saavat kaiken liian helposti ja aikuiset suostuvat pompotteluun. Meidän lapset ovat olleet aina iloisia lahjoistaan, kun harvoin ovat saaneet, mutta eniten on ilahduttanut ja mieleen jäänyt keskimmäinen lapsi vitosluokalla. Hän ja kaikki kaverinsa olivat aina olleet hiukan kateellisia ystävälleen, joka sai aina kaiken. Sitten kerran tyttäreni sanoi, että enää hän ei ole yhtään kateellinen ystävälleen, koska ystävä on aina yksin kotona. Perhe ei koskaan tee mitään kivaa yhdessä,heillä ei ole yhteisiä ruokahetkiä tai edes valmista kotiruokaa, he eivät koskaan matkustele yhdessä. Ystävä on vaan yksin siellä huoneessaan kaiket ajat, kun vanhemmat ovat töissä tai enemmän ja enemmän omissa menoissaan iltaisin. Isoja veljiä oli, mutta omissa touhuissaan. Ystävä ei osannut enää iloita mistään saamistaan vaatteita tai tavaroista.

Mun mielestä oli loistavaa, että oma lapseni ymmärsi, ettei pelkkä materia tee ketään onnelliseksi ja oppi arvostamaan perheen yhteisiä juttuja, jopa päivittäistä ruokahetkeä ja sitä, että vanhemmat ovat kotona illat. Tyttäreni alkoi jopa sääliä ystäväänsä ja säälii edelleen ja jopa enemmän, kun tuosta oivalluksesta on jo vuosia.

Kiitos vastauksista! Tytöt ovat nyt 9 ja 8. Näin minä vähän pelkäsinkin, että kasvatuksesta tai esimerkin voimasta on kiinni. En muista kuulleeni vanhempien suoranaisesti ojentavan tyttöjä, kun ilmoittavat halunneensa mieluummin jotain muuta. Sillä tavalla mekaanisesti sanovat kiitos, ja pienenä siis opetettiin sitä "mitä sanotaan, kun saadaan jotain?" -hommaa, mutta sen kiitoksen perään tulee sitten hyvin pian se ilmaus siitä, että joku muu olisi ollut kivempi.

Ehkä mä keskitän tarmoni niihin läheisiini, jotka ilahtuvat ihan siitä, että tulen käymään ja joille minkä vaan makuinen tikkari on mieleinen ylläri.

Minäkin olen käyttänyt tuota sanaparia "mekaaninen kiitos". Opettamisesta taitaa olla kiinni. Mun tuttu on 18-vuotias, joka on kyllä hyvin kohtelias, mutta ei osoita kitollisuutta mitenkään. Se mekaaninen kiitos kyllä tulee, mutta sekin on vain ärsyttävää, kun sen takana ei ole mitään oikeaa kiitollisuutta.

Kyllä se kiitollisuus pitää opettaa pienestä asti. Ja jos vaan opetetaan se mekaaninen kiitos niin ei lapsi opi. Lapsen kanssa pitää keskustella siitä kiitollisuudesta. Että mitä se merkitsee ja miten reagoidaan kun saadaan jotain ja lahjahevosen suuhun ei latsota

Oletteko te ylitsevuotavan kiitollisia, jos mies tuo korvakorut jotka ovat vähän sinnepäin muttei kuitenkaan ne kaikkein mieluisimmat? Itselleni ainakin on vaikeaa olla kiitollinen jostain, mikä ei täysin täytä mieltymyksiäni. Mekaaninen kiitos tietenkin aina tulee. Enkä itsekään todellakaan oleta, että joku on superkiitollinen jostain tuomastani asiasta jonka olen itse valikoinut kysymättä mitä toinen haluaa. Eli paras on reilusti kysyä, mistä toinen tarkalleen ottaen pitää. Ja antaa sitten se. Silloin kiitollisuuden taso voi olla vähän suurempi.