Voiko tätä suhdetta enää pelastaa?

Itse alan olla aika neuvoton oman parisuhteeni kanssa, sillä voimat alkaa olla loppu. Kaksi vuotta saman katon alla työnarkomaanin kanssa (yrittäjä). Puolitoista vuotta meni ilman riidan riitaa, elämä rullasi oikein mukavasti, kunnes reilu puoli vuotta sitten hommat alkoi kaatua ihan toden teolla. Mies tekee töitä paljon, todella paljon. On töissä 10-18h päivässä, melkein joka päivä. Työajat vaihtelee miten sattuu, mitään säännöllisyyttä ei ole, eikä mitään voi sopia, kun huomisesta ei koskaan tiedä. Edes saunassa ei pystynyt istumaan lauantai-illalla ilman, että kävi välissä hoitamassa pari työsähköpostia. Jouluateria kylässä meni puhelin toisessa kädessä.

Ensin menetin hermoni tähän työntekoon ja siihen, ettei yhteistä aikaa ole koskaan. Seksiä ei ole ollut joulun jälkeen; mies tulee kotiin, jatkaa työjuttuja koneella, syö ja menee nukkumaan. Aamulla lähtee oikeastaan aina ennen kuin ehdin herätä. Keskusteltiin jo monesti suhteen tilasta ja mies sanoi suoraan, ettei hänellä ole tälle suhteelle aikaa. Minä tyhmänä valitin milloin mistäkin, välillä toki syystäkin, kun perui sovittuja juttuja viime hetkellä (esimerkiksi koiran hoidon suhteen).

Hetken päästä tajusin, että ei tämä valittamalla parane, vaan sanoin miehelle, että otan täyden vastuun kodista ja koirasta ja lupaan olla vaatimatta häneltä mitään ylimääräistä, jotta saa keskittyä töihinsä. Aikaisemmin kun esimerkiksi kodin ylläpito on aiheuttanut keskustelua puolin ja toisin, sillä kumpikaan meistä ei ole koskaan ollut mikään nurkissa luuhaaja, vaan menoja on ollut niin paljon kuin kalenteri antaa myöden, miehellä töitä ja minulla töiden lisäksi harrastus (hevoset). Vähensin omat menoni minimiin, että pystyn pyörittämään tätä arkea. 

Tämäkään ei tilannetta helpottanut, sillä mies on yhtä poissaoleva, kuin ennenkin. Syy, miksi edelleen haluan yrittää, on se, että kyseessä on maailman paras mies, kunhan pääsisi tuosta oravanpyörästä irti. Tunnen ihmisen jo monen vuoden takaa ja tiesin jo ennen suhteen alkua, että kyseessä on hyvin työlleen antautunut ihminen. Suhteen alussa mies myös painotti, että kerro kun hän tekee liikaa töitä, sillä hän ei halua menettää tätä suhdetta töiden takia. Tällä hetkellä tilanne on se, että kun asiasta mainitsen, ovat vastaukset sitä luokkaa, että "tiesit mihin ryhdyit" ja "minulla ei nyt ole aikaa tälle, enkä tiedä koska sitä aikaa on". Käytös on tällä hetkellä suoraan sanottuna todella veemäistä, hermostuu ihan mitättömistä asioista, ei puhu, ei keskustele, elää vaan jossain kuplassa. Ja se stressin määrä on valtava, teidän kyllä sen, eli ei mikään ihme, että tuo on niin lukossa. Mutta mitä tässä voi tehdä?

Miehellä siis jo yksi burnout takana vähän ennen suhteemme alkua. Tällöin hän osasi taas priorisoida elämänsä ja halusi rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Oli kiinnostunut yhteisistä lomista, yhteisestä harrastamisesta, kodin laittamisesta, kaikesta mitä ihmiset nyt normaalisti tekevät. Omaan itse samoja piirteitä, eli kun tulee uusi aikaa vievä projekti, panostan siihen 120%, eikä muulla juuri ole väliä. Mutta noin pahaan "putkeen" en ole itse koskaan joutunut. Sen sijaan, että mies näkisi minut tukevana ja mahdollisuuksien mukaan auttavana avopuolisona, hän kokee minut tällä hetkellä "rasitteena", vaikka rehellisesti sanoen en odota enkä vaadi tällä hetkellä mitään muuta, kuin että suhtautuisi minuun samanlaisena ihmisenä, kuin silloin alkuaikoina. 

Ja ei, kyseessä ei ole mikään narsistisika, joka olisi minut aivopessyt, vaan ihminen, joka on menettänyt tällä hetkellä täysin otteen tähän "normaaliin" elämään. Olen aina tiennyt, että mies on todella kunnianhimoinen ja määrätietoinen, ulkopuolisten silmässä jopa liian kova ihminen. Mutta todellisuudessa kyseessä on ihminen, joka rakastaa, välittää, koskettaa, huomioi, itkee omaa jaksamattomuuttaan. Paitsi nyt, kun tilanne on mennyt jo niin pahasti yli normaalin. 

Miten saan takaisin sen yhteyden ja ihmisen, jonka tiedän tuolla kuoren alla olevan? Miten saan kerrottua hänelle, että aion seistä vieressä myös näinä huonoina aikoina? Miten saan hänet ymmärtämään, että tämä vaihe elämässä ei kestä loputtomiin, enkä todellakaan näe tätä syynä heittää hukkaan sitä kaikkea yhteistä, mitä meillä on? 

Tulipa avautuminen. Kiitos niille jotka jaksoivat lukea, sekä niille joilla mahdollisesti on jotain sanottavaa. Hullu en ole, vaan oikeasti huolissaan oleva avopuoliso, joka haluaisi vielä pelastaa tämän suhteen. Muita työnarkomaanien puolisoja paikalla?