Tuntuu, että äitini kohtelee minua edelleen kuin lasta

Aivan naurettavan merkityksetön aihe mutta nyt on avauduttava.

Minusta tuntuu usein, että äitini pitää minua edelleen pikkutyttönään (vaikka toki sitä aina olenkin :) ja vaatii minua käyttäytymään sen mukaan. Esimerkiksi palmusunnuntaina kävin kyläilemässä, eikä hän meinannut päästää minua ovesta sisään ennen kuin lausun hänelle virpomislorun. Myöhemmin samana päivänä kävimme hänen vanhemmillaan kylässä ja minun olisi kuulemma pitänyt koristella vitsa, pukeutua noidaksi ja virpoa isovanhempanikin… Ei olisi haitannut jos olisimme vaikka koko porukka pukeutuneet ja yhdessä laskeneet leikkiä, mutta tämä kohdistui vain minuun ja käsky vain kävi asiasta keskustelematta. No, en lähtenyt leikkiin mukaan ja äiti murjotti loppupäivän ja jaksoi mainita kuinka ei kukaan tänä vuonna virponut…

Samanlaisia pieniä ihmejuttuja käy jatkuvasti ja ne korostuvat erityisesti tällaisina juhlapyhinä. Vietimme viime joulua suuren suvun kesken, kunnes äitini päätti, kuinka ihanaa olisi jos suvun nuoret (minä ja saman ikäiset serkkuni) laulaisimme muille tonttulakit päässä. Kuinka tonttukuoro olisi ihana. Pelastin tilanteen vetämällä koko suvun piirileikkiin… Eli tässäkin tilanteessa porukalla heittäytyminen oli minulle ok, kun taas (miltei) yksin minuun kohdistettu pompottelu tuntui ahdistavalta.

Olen tosiaan 27 vuotias nainen ja asunut ja tehnyt töitä omillani miltei 10 vuotta, eli en mikään juuri pesästä lentänyt ja vanhempien rahoilla elävä räkänokka J

Nämä ajatukset ovat velloneet päässäni sunnuntaista lähtien, ja nyt auki kirjoitettuna huomaan, kuinka älyttömältä tämä suhtautumiseni kuulostaa J Olenkohan vain huumorintajuton ja jumittunut teini-ikään, jolloin piti kapinoida kaikkia vanhempien käskyjä vastaan ja lapselliset jutut olivat noloja? Toisaalta olen introvertti, joten tällainen yksin heittäytyminen on minulle vaikeaa muillakin elämän aloilla.

Vai onko se äitini joka on jumittunut lapsuusvuosiini? Pitäisiköhän pikkuhiljaa hankkia hänelle lapsenlapsia, joihin hän voi purkaa nämä ”lapsuuden juhla”-fiksaationsa…

Muillakin on varmasti esimerkkejä vanhemmista, jotka eivät tavalla tai toisella oikein osaa päästää irti?