Miksi päätit olla hankkimatta lapsia?

Päätökseeni vaikutti vuosien saatossa rakentunut parempi itsetuntemus: tajusin, että lapset eivät ole yhtään sitä, mitä elämältä haluan. Haluan tehdä töitä, nähdä maailmaa ja harrastaa hassuja harrastuksiani täysin vapaasti. Olen taiteilijasielu, inhoan rutiineja ja haluan asua Helsingin keskustassa. Lähiöelämä olisi minulle kauhistus.

Päätökseeni vaikutti myös kariutuneet kuvitelmat jostakin täydellisestä rakkaudesta, joka kestäisi perhe-elämän stressitekijät. Olen nyt onnellisessa parisuhteessa, mutta uskon sen olevan onnellinen mm. siksi, ettei meillä ole lapsia.

Oma äitini oli mitä parhain äiti, ennenkuin lähti isäpuoleni matkaan ja hylkäsi meidät. Vedin tästä johtopäätökseni ; Jos niin hyvä, rakastaja ja huolehtiva äiti, kuin meidän, voi hylätä kaiken yhden miehen takia, miten voisin taata etten ikinä itse tekisi niin.

Toistaiseksi ei ole varaa ja halutaan elää, kun ollaan vielä nuoria. Lapsia aikaisintaan 30-vuotiaana.
N24

En halua lapsiperhe-elämää. Olen liian itsekäs äidiksi, en pystyisi asettamaan lapsen tarpeita omieni edelle. Pidän kyllä lapsista, olen ammatiltani lastentarhanope, mutta itse en lapsia halua :)

En päättänyt, koska asia on ollut minulle aina itsestäänselvyys. Ei ole tarvinnut ajatella koko asiaa, paitsi tietysti silloin, kun joku miesystävän tapainen eli exä on ruvennut vihjailemaan.

Suurin syy on ollut raskautta ja synnytystä kohtaan tuntemani kammo, suorastaan fobia. Oikeastaan sen pitemmälle ei ole tarvinnut ajatella asiaa. Lisäksi en tunne mitään kiinnostusta, hellyyttä tai hoivaamisviettiä pikkuvauvoja kohtaan, stressaannun helposti pikkuasioistakin ja minulla on sairaus, joka todennäköisesti pahentuisi raskauden aikana ja mahdollisesti periytyisi lapsille. Kaiken kaikkiaan, en ole äidiksi sopiva henkilö.

Minäkään en ole "päättänyt" asiaa sen kummemmin. En ole koskaan tajunnut miksi ihmeessä kukaan hankkii lapsia, ihmettelin sitä jo lapsena. Teininä kummastelin kun kaverit ihkutteli vauvoja, minusta se oli vain käsittämätöntä. "Päätös" pysyä lapsettomana on siis yhtä paljon päätös kuin päätös olla hetero - tällainen vain olen.

Toki olen asiaa miettinyt paljon myös järjen kautta, mutta en yhäkään keksi mitään syytä miksi lisääntyisin. Kaikki lapsellisten luettelemat hyvät puolet kuulostavat minusta vain neutraaleilta tai negatiivisilta (esim. että kuolleessaan tietää jättävänsä jälkeensä surevia lapsia ja lapsenlapsia - minusta se kuulostaa vain surkealta, ei minusta olisi kiva ajatella että joku kärsii kun kuolen!). Ja huonoja puolia keksin todella paljon. Siispä pysyn lapsettomana ihan niinkuin olen aina ajatellutkin, ilman mitään sen kummempaa päätöstä.

Nuorempana (miehenä) olisi ollut intoakin - mutta arvattavasti ei asian vaatimaa kypsyyttä. Nyt kun on sitä kypsyyttä, niin ei ole enää niinkään sitä intoa.

Pidän kyllä lapsista, ei siinä mitään. Ehkä ei nyt vaan sitten ollut se minun juttuni tässä elämässä.

[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 08:14"]

Suurin syy on ollut raskautta ja synnytystä kohtaan tuntemani kammo, suorastaan fobia. Oikeastaan sen pitemmälle ei ole tarvinnut ajatella asiaa. Lisäksi en tunne mitään kiinnostusta, hellyyttä tai hoivaamisviettiä pikkuvauvoja kohtaan, stressaannun helposti pikkuasioistakin ja minulla on sairaus, joka todennäköisesti pahentuisi raskauden aikana ja mahdollisesti periytyisi lapsille. Kaiken kaikkiaan, en ole äidiksi sopiva henkilö.

[/quote]

Tunnen oikeastaan samalla lailla. Koen jo nyt nuorena olevani välillä väsynyt, entäs sitten vauvan kanssa? Pelkkä ajatus siitä, että mies tekisi töitä ja itse hoitaisi kotona vauvaa, raivostuttaa ja tuntuu kamalalle. (eihän sen tietenkään ole aina pakko mennä noin!) Pelkkä synnytys tuntuu jo ajatuksena sille, että ei ikinä. Samoin oman vapaa-ajan menettäminen. Kaiken kaikkiaan näen lasten hankinnassa (saamisessa) hyvin paljon negatiivisia puolia ja ymmärrän, ettei se ehkä ole minun juttuni.

Mietin, hankkisinko lapsia, jos lasten teko ei ikään kuin kuuluisi asiaan. Jos kukaan tuttuni ei hankkisi lapsia, hankkisinko minä niitä? Ja vastaus oli helppo: en hankkisi.

Vanhemmuus on eräänlainen uskonto. Jos meitä ei lapsesta saakka sosiaalistettaisi ajattelemaan, että lasten hankkiminen on hyvää, oikein ja luonnollinen osa aikuisuutta, hankkisimme paljon vähemmän lapsia. Sinunkin, ap, täytyy rikkoa sosiaalinen ohjelmointisi ja pohtia, onko lapsiperhe-elämä kaikkine vaikeuksineen todella sitä, mitä sinä haluat. Lapsettomat kun ovat vähintään yhtä onnellisia kuin lapsettomuuden valinneetkin.

Olen 25 ja koko ajan nostan mielessäni sitä aikaa jolloin aion edes harkita asiaa. Nyt se on jo jossain 35 ikävuoden paikkeilla..

Rakastan matkustelua ja vapauttani ja toisenlaista elämää kuin lapsiperhearki. Max. yhden lapsen voisin periaatteessa kuvitella elämääni jos nyt olisi edes mies jonka kanssa tehdä. Mutta ajatus raskaudesta ja synnytyksestä on oksettava. Ja olen ollut lastenhoitajana suurperheessä, se oli rankka. Ei se vaan tunnu omalta jutulta. Adoptiota ei kannata edes harkita jos tuntuu tältä.

Monella kaverillani on jo lapsia ja heidän ällistyneet kommentit ajatuksistani vaivaavat vähän. Toisaalta on outoa etteivät he voi käsittää että ihmisillä on erilaisia haaveita elämästä. Sääli tavallaan jos suku ei jatku, olen ainut kuka niin voisi tehdä. Mutta tähän vaikuttaa lähipiirin puutekin, tukiverkostot ovat kaukana ja esim. omasta äidistäni on vaikea kuvitella mitään rakastavaa mummelia lapsilleni.

Ärsyttää että naisella ylipäätään on niin lyhyt aika päättää koko asia.

[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 08:54"]

Monella kaverillani on jo lapsia ja heidän ällistyneet kommentit ajatuksistani vaivaavat vähän. Toisaalta on outoa etteivät he voi käsittää että ihmisillä on erilaisia haaveita elämästä.

[/quote]

Kaverisi ovat varmaankin ammatillisesti kouluttautuneita, maalaisia ja/tai konservatiiveja. Oma vapaamielisten akateemisten kaupunkilaisten kaveriporukkani ei lapsettomuutta ihmettele. Itse asiassa ainoastaan kaksi ystävääni on ylipäätään hankkinut lapsia alle kolmikymppisenä, ja aika moni meistä jää kokonaan lapsettomaksi. (Niin kuin jää melkein neljäsosa kaikista naisista.) Joten älä laita mitään painoarvoa noille ihmettelyille. Ihmettelijät ovat niin sanotusti nielleet pillerin. -11

Mä kävin vasta vähän aikaa sitten ekan kerran kunnon ulkomaanreissulla ja olen 26v. Havahduin siellä siihen, kuinka iso maailma on ja kuinka paljon on nähtävää. Tapasin paljon erilaista ihmisiä, joiden kanssa oli kiva jakaa ajatuksia. Muutamilla kaverillani on jo lapsia ja ikäiseni kaverit puhuvat paineesta mennä naimisiin ja perustaa perhe. Matkalla takasin mm 30v naisen, joka ihmetteli noita juttuja ja sanoi, ettei hänen ystäväpiirissään kellään ole vastaavia paineita.

Ennen ajattelin, että kolmekymppisenä on ehkä lasten aika. Nyt tuntuu, että siihenkin on turhan vähän aikaa. Toisaalta, en tiedä jaksaisinko vauvarumbaa melkein nelikymppisenä... Adoptiotakin olen miettinyt.

En oikestaan päättänyt alunperin. Ajattelin aina, että varmaan löydän joskus ihanan miehen, menen naimisiin ja saadaan lapsi tai pari. Mutta en koskaan löytänyt mitään vakavaa seurustelusuhdetta, ja niin paljon en lasta hinkunut että olisin yksin alkanut tekemään. 35-vuotiaana sitten totesin, että olen jo niin mukavuudenhaluinen, että vaikka nyt miehen löytäisinkin, en enää haluaisi lapsia, en sopeutuisi enää siihen lapsiperhearkeen, en haluaisi sopeutua.

En halua kotiini muita.