Mille ne kuolleen sikiön liikkeet tuntuu?

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 21:13"]

Kaikkea tekin uskotte. Vai oikein tuo yksi epäili lapsen kuolleen ja valmistui seuraavassa ultrassa? Kas kun ei neuvolassa huomanneet? Jos päivästättoiseen pelkää kuolemaa niin SOITTAA NEUVOLAAN! Me asutaan Suomessa, ei ambomaassa.

[/quote]

Sinä ääliö. Et usko kuinka paljon tuo loukkaa niitä jotka ovat lapsensa haudanneet, koska viestilläsi syyllistät äidin. Pidätkö ihan idiootteina niitä naisia, jotka kuitenkin parhaiten kehonsa ja vauvansakin tuntevat jo sikiöaikana???

Tottakai äidit reagoi pikaisesti soittamalla päivystykseen, mutta säästövimmassa tässä maassa sitä kuuluisaa palvelua ei saa heti.

Minunkin tilanteessani piti odottaa seuraavaan päivään, joka oli maanantai, että neuvola aukesi. Synnärille minua ei otettu, koska viikkoja oli niin vähän(21+6,päivää myöhemmin olisi ollut eri asia). Neuvolassani ei ole ultraa, jote sain ajan vasta siitä seuraavalle päivälle toiseen kaupunkimme neuvolaan. Tietenkin dopplerilla kuunneltiin jo ekalla käynnillä että syke kuuluu, mutta voi olla omani, ja niin olikin. Vasta ultralla tuli virallinen vahvistus. Tästä meni vielä päivä, että synnytys käynnistettiin ja siitä vielä päivä että hän syntyi. Jo vauvan ulkonäöstä selvisi, oli hän ollut kuolleena jo muutaman päivän joka odotteluihin6 muihin pompotteluihin meni, täsmäten täysin omaan tuntemukseeni kuolemanhetkestä.  Joten kyllähän neuvola huomaa mitä voi. Mutta kun ne kuolemat ei tule just virastoaikaan eikä sydän pysähdy juuri neuvolassa asioidessa, niin näin voi käydä, ihan täällä Suomessakin.

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 21:49"]Enpä ole kuullut kohtuunkuolemisesta ennen! Kuulostaa aika kamalalta!
[/quote]

Minulla kuoli rv 24 vauva kohtuun. Klo 8.30 sain lääkkeet jotka käynnisti synnytyksen. Joskus 18.30 syntyi kuollut lapseni. Tuona aikana sain kipulääkkeitä, jotka eivät tuntuneet auttavan. Kipu oli kamalaa koska tiesi sen olevan turhaa. Koko aikana en saanut syödä kuin yhden jääpalan. Vatsan piti olla tyhjä jos olisin leikkaukseen joutunut. Jouduin synnyttämään lapseni metalliastiaan (portatiivi tai joku sellainen?).

Halusin nähdä lapseni. Tyttö, 630g ja 33cm pitkä. Niin pieni ja täydellinen. Mutta kuollut.

Edessä oli paljon kaikkea. Piti soitella kirkkoherranvirastoon ja hoitaa hautausjärjestelyjä, käydä verikokeissa useaan kertaan, odottaa tuloksia niistä ja ruumiinavauksesta. Käytiin sairaalassa siunaamassa tyttö, vietiin tuhkattavaksi, haettiin tuhkat ja siroteltiin. Kokeista ei selvinnyt mitään eikä ruumiinavauksestakaan. Mitään syytä ei löytynyt.

Ärsytti suunnattomasti kun olin synnyttämässä lasta niin monet kyselivät joko se on kaivettu pihalle tai yksi kaveri pyysi ryyppäämään illalla kun onhan tuo nyt ikävää mutta aina voi bilettää!!! Tämän kaiken jälkeen vielä sattui niin paljon kun näki vauvoja joka puolella, äidiksi kykenemättömät saivat lapsia ja jättivät heitteille... Lisäksi muutamat ihmiset tulivat onnittelemaan vauvasta kun olivag aiemmin nähneet mahan ja sitten kysyivät että missäs se vauva muuten on? Ja muutamat idiootit vielä alkoivat syyllistämään minua kuinka varmasti aiheutin itse lapseni kuoleman joku vielä onnitteli miestäni kuinka helpolla pääsi ja parempi juttu tämä kuin elättää jotain kersaa 18vuotta. Tämä kaikki tuntui olevan paljon raskaampaa miehelleni ja hän ei edes halunnut puhua asiasta muille. Ei siis todellakaan helppoa.

Kohtukuolemaan voi vaikuttaa varmasti monikin asia. Esim.tupakointi. Mutta kuten minunkin kohdallani, niin on hyvin todennäköistä ettei mitään syytä löydy. Mitään ei voisi tehdä toisin tai paremmin. Lapsen elintoiminnot vain lakkaavat jostain tuntemattomasta syystä

Esikoiseni todettiin kuolleeksi 39+5 enkä tuntenut liikkeitä. Vauva oli tosi vähäliikkeinen muutenkin, ja niinpä se oli ollut jo päiviä kuolleena enkä huomannut mitään.

Ainakin tupakointi raskausaikana lisää selvästi kohtukuoleman riskiä, samoin huonot ja hoitamattomat hampaat, alkoholi...

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:32"]

Ainakin tupakointi raskausaikana lisää selvästi kohtukuoleman riskiä, samoin huonot ja hoitamattomat hampaat, alkoholi...

[/quote]

Tämä siis oli vastaus hänelle, joka kyseli miten kohtukuolemaa voi ehkäistä.

Up

Enpä ole ikinä kuullut? Ois kans mielenkiintoista tietää.

Vaikea selittää.
Vauva on mahassa paikallaan,mutta omien liikkeiden mukana "ajelehtii" kohdussa. Ikäänkuin kelluu puolelta toiselle, jos esim.kääntää kylkeä.
Jos tökit mahaa yrittäen herätellä vauvaa, vauva siis vain siirtyy sinun työntämänä.
Omani kuoli ihan viimeisillä viikoilla, oli yli 3kg, joten ei päässyt enää juuri liikkumaan.
Mutta kun yritin herätellä vauvaa, se liike tuntui juuri tuollaiselta "kellumiselta". Samoin kun hoitohenkilökunta yritti etsiä sykettä ja lujastikkin yritti saada vauvaan eloa, vauva vain liikkui paineen alta pois, ihan erinlaiselta se tuntuu kuin elävä vauva.
Kuoleman kyllä tuntee, kun se tapahtuu omassa kehossa, ilman sitä ajelehtimisen tunnettakin.

Voi että olen pahoillani nelosen puolesta, samoin kaikkien muidenkin kohtukuoleman kokeneiden. :(

Osan ottoni neloselle :'(

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 19:27"]

Vaikea selittää. Vauva on mahassa paikallaan,mutta omien liikkeiden mukana "ajelehtii" kohdussa. Ikäänkuin kelluu puolelta toiselle, jos esim.kääntää kylkeä. Jos tökit mahaa yrittäen herätellä vauvaa, vauva siis vain siirtyy sinun työntämänä. Omani kuoli ihan viimeisillä viikoilla, oli yli 3kg, joten ei päässyt enää juuri liikkumaan. Mutta kun yritin herätellä vauvaa, se liike tuntui juuri tuollaiselta "kellumiselta". Samoin kun hoitohenkilökunta yritti etsiä sykettä ja lujastikkin yritti saada vauvaan eloa, vauva vain liikkui paineen alta pois, ihan erinlaiselta se tuntuu kuin elävä vauva. Kuoleman kyllä tuntee, kun se tapahtuu omassa kehossa, ilman sitä ajelehtimisen tunnettakin.

[/quote]

Todella rankkaa. Olen pahoillani, että jouduit tuon kokemaan. Itsekin pelkään jostain syystä, etten saakaan lasta syliini. Tätä pelkoa ei ollut ekasta, ja sekös laittaa miettimään, että miksi nyt on niin vahva tunne. Näin viime yönä kamalan painajaisen, jossa vauvan sykettä ei sairaalassa löytynyt. Laittoivat 25-viikkoisen vaan leivosrasiaan (?) ja sanoivat, että vie mukanasi :(
Itkin unessa hervottomasti ja heräsin itkuuni. Mitään selvää syytä pelkooni ei ole, tunne on vain niin vahva.

Kiitos neloselle, näin vähän ajattelinkin että onkohan se liike sitä että kun kääntää kylkeä, vauva heilahtaa vain toiselle puolelle. Ap.

Minun vauvani kuoli rv 23. Liikkeet loppuivat, ja koko vatsa muuttui jotenkin löllöksi, menetti kimmoisuutensa, pieneni vähän ja valahti alemmas. En muista tunteneeni mitään ajelehtimisen tunnetta sisäisesti,mutta koko vatsa siis muuttui ihan erituntuiseksi.

Muistan sellaisen kamalan tyhjyyden tunteen. Tiesin varmaksi jo päivää ennen varmistavaa ultraa, että ei siellä vatsassa enää kenenkään sielua ole. Ultrassa näkyi vaan pieni, kelluva vauva, joka näytti ikäänkuin halaavan minua. Itse asiassa olen 100% varma että tiedän tarkan kuolinhetkenkin: mitään fyysistä merkkiä siitä ei ollut, mutta sanoinkuvaamattoman voimakas vaistomainen tunnetila, että kannan nyt enkelivauvaa. Se tuli kuin salama ja kulki koko kehon läpi samantien.

Vauvan kuolinsyy ei selvinnyt, mutta kromosomeiltaan odotimme tervettä tyttöä.

Mitään tähän ennakoivaa  tai varoittavaa ei ollut ja raskaus oli edennyt hyvin jo neljännen odotuksen rutiineilla. Ainoana erona on se, että aiemmissa raskauksissa jo lapsen kuolemasta lukeminen ahdisti niin paljon, että skippasin sellaiset lehtijutut pois. Nyt tässä raskaudessa luin reipaasti nekin, ja ajattelin, että jollekulle sekin huono onni sattuu kohdalle. Enpä silloin arvannut että olisin itse siinä tilanteessa , ja taisinkin siten valmistella itseäni pahimpaan ihan vaistolla.

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 19:53"]

Minun vauvani kuoli rv 23. Liikkeet loppuivat, ja koko vatsa muuttui jotenkin löllöksi, menetti kimmoisuutensa, pieneni vähän ja valahti alemmas. En muista tunteneeni mitään ajelehtimisen tunnetta sisäisesti,mutta koko vatsa siis muuttui ihan erituntuiseksi.

Muistan sellaisen kamalan tyhjyyden tunteen. Tiesin varmaksi jo päivää ennen varmistavaa ultraa, että ei siellä vatsassa enää kenenkään sielua ole. Ultrassa näkyi vaan pieni, kelluva vauva, joka näytti ikäänkuin halaavan minua. Itse asiassa olen 100% varma että tiedän tarkan kuolinhetkenkin: mitään fyysistä merkkiä siitä ei ollut, mutta sanoinkuvaamattoman voimakas vaistomainen tunnetila, että kannan nyt enkelivauvaa. Se tuli kuin salama ja kulki koko kehon läpi samantien.

Vauvan kuolinsyy ei selvinnyt, mutta kromosomeiltaan odotimme tervettä tyttöä.

Mitään tähän ennakoivaa  tai varoittavaa ei ollut ja raskaus oli edennyt hyvin jo neljännen odotuksen rutiineilla. Ainoana erona on se, että aiemmissa raskauksissa jo lapsen kuolemasta lukeminen ahdisti niin paljon, että skippasin sellaiset lehtijutut pois. Nyt tässä raskaudessa luin reipaasti nekin, ja ajattelin, että jollekulle sekin huono onni sattuu kohdalle. Enpä silloin arvannut että olisin itse siinä tilanteessa , ja taisinkin siten valmistella itseäni pahimpaan ihan vaistolla.

[/quote]

Olen kovin pahoillani. Minullakin vain sellainen epämääräinen vaisto, vaikka tällä hetkellä kaiken pitäisi olla kunnossa. Ja kun tällaisia kokemuksia lukee, niin moni on vaistonnut, ettei kaikki ole hyvin.

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 19:53"]

Minun vauvani kuoli rv 23. Liikkeet loppuivat, ja koko vatsa muuttui jotenkin löllöksi, menetti kimmoisuutensa, pieneni vähän ja valahti alemmas. En muista tunteneeni mitään ajelehtimisen tunnetta sisäisesti,mutta koko vatsa siis muuttui ihan erituntuiseksi.

Muistan sellaisen kamalan tyhjyyden tunteen. Tiesin varmaksi jo päivää ennen varmistavaa ultraa, että ei siellä vatsassa enää kenenkään sielua ole. Ultrassa näkyi vaan pieni, kelluva vauva, joka näytti ikäänkuin halaavan minua. Itse asiassa olen 100% varma että tiedän tarkan kuolinhetkenkin: mitään fyysistä merkkiä siitä ei ollut, mutta sanoinkuvaamattoman voimakas vaistomainen tunnetila, että kannan nyt enkelivauvaa. Se tuli kuin salama ja kulki koko kehon läpi samantien.

Vauvan kuolinsyy ei selvinnyt, mutta kromosomeiltaan odotimme tervettä tyttöä.

Mitään tähän ennakoivaa  tai varoittavaa ei ollut ja raskaus oli edennyt hyvin jo neljännen odotuksen rutiineilla. Ainoana erona on se, että aiemmissa raskauksissa jo lapsen kuolemasta lukeminen ahdisti niin paljon, että skippasin sellaiset lehtijutut pois. Nyt tässä raskaudessa luin reipaasti nekin, ja ajattelin, että jollekulle sekin huono onni sattuu kohdalle. Enpä silloin arvannut että olisin itse siinä tilanteessa , ja taisinkin siten valmistella itseäni pahimpaan ihan vaistolla.

[/quote]

Juuri tuota tarkoitin, että kuoleman tuntee ilman ajelehtivaa liikettäkin.

Minäkin tunsin vauvan kuolinhetken. Nukahdin ja kesken unien silmäni rävähti auki ja hypähdin istumaan käsi vatsalla. Tuntui niinkuin maailmansta olisi kadonnut kaikki merkitys ja oli vain se hetki siinä tyhjyydessä. Mikään ei ollut enää ennallaan.
Se tunne todella löi läpi, henki salpautui ja sen vain tiesi, vaikka pari päivää sitten ultrassa oli nähty mainiosti voiva yläkäyrillä kasvava vilkas vahvasykkeinen vauva.

Minä tunsin koko raskauden ajan tunnetta, että asiat ei mene niinkuin pitäisi.
Vauvalle ei laitettu mitään valmiiksi, koska se tunne oli niin voimakas.
En haluaisi tätä sanoa, koska se herättää pelkoa. Monilla on varmasti sellainen tunne ja pelko, mutta hyvin harvalla se päätyy tähän lopputulokseen.

Tämän kuitenkin haluan sanoa pelkääville.
Vatsassa elää sinun lapsesi, nauti siitä, silitä vatsaa, rakasta vauvaa ja yritä olla pelkäämättä.
Jokainen hetki on tärkeä lapsen kanssa, oli yhteinen aika sitten muutaman päivän tai koko loppuelämän.
Jos voisin itse palata ajassa takaisin, niin jokainen päivä kertoisin vauvalle, kuinka häntä rakastan, jokainen päivä silittäisin vatsaa ja hymyilisin vauvan myllerrykselle ja potkulle kylkiluihini.
Minulla se tunne vaikutti niin, että suljin raskauttani pois mielestäni, se meni "siinä sivussa".
Kuoleman jälkeen koin sen asian raskaana, olisin halunnut nauttia jokaisesta hetkestä paljon enemmän.

Eläkää tässä hetkessä, vauva voi juuri nyt hyvin, on elossa ja on todennäköisetä, että kaikki menee hyvin loppuun asti.
Jos kuolema kuitenkin kohdalle osuisi, niin juuri ne pienet hetket kun nautit raskaudesta ja elävästä vauvasta tulevat merkitykselliseksi.
Yrittäkää siis nauttia tästä hetkestä. Kävi miten kävi.


Ja kiitos osaanotoista.

t.4

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 20:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 19:53"]

Minun vauvani kuoli rv 23. Liikkeet loppuivat, ja koko vatsa muuttui jotenkin löllöksi, menetti kimmoisuutensa, pieneni vähän ja valahti alemmas. En muista tunteneeni mitään ajelehtimisen tunnetta sisäisesti,mutta koko vatsa siis muuttui ihan erituntuiseksi.

Muistan sellaisen kamalan tyhjyyden tunteen. Tiesin varmaksi jo päivää ennen varmistavaa ultraa, että ei siellä vatsassa enää kenenkään sielua ole. Ultrassa näkyi vaan pieni, kelluva vauva, joka näytti ikäänkuin halaavan minua. Itse asiassa olen 100% varma että tiedän tarkan kuolinhetkenkin: mitään fyysistä merkkiä siitä ei ollut, mutta sanoinkuvaamattoman voimakas vaistomainen tunnetila, että kannan nyt enkelivauvaa. Se tuli kuin salama ja kulki koko kehon läpi samantien.

Vauvan kuolinsyy ei selvinnyt, mutta kromosomeiltaan odotimme tervettä tyttöä.

Mitään tähän ennakoivaa  tai varoittavaa ei ollut ja raskaus oli edennyt hyvin jo neljännen odotuksen rutiineilla. Ainoana erona on se, että aiemmissa raskauksissa jo lapsen kuolemasta lukeminen ahdisti niin paljon, että skippasin sellaiset lehtijutut pois. Nyt tässä raskaudessa luin reipaasti nekin, ja ajattelin, että jollekulle sekin huono onni sattuu kohdalle. Enpä silloin arvannut että olisin itse siinä tilanteessa , ja taisinkin siten valmistella itseäni pahimpaan ihan vaistolla.

[/quote]

Juuri tuota tarkoitin, että kuoleman tuntee ilman ajelehtivaa liikettäkin.

Minäkin tunsin vauvan kuolinhetken. Nukahdin ja kesken unien silmäni rävähti auki ja hypähdin istumaan käsi vatsalla. Tuntui niinkuin maailmansta olisi kadonnut kaikki merkitys ja oli vain se hetki siinä tyhjyydessä. Mikään ei ollut enää ennallaan.
Se tunne todella löi läpi, henki salpautui ja sen vain tiesi, vaikka pari päivää sitten ultrassa oli nähty mainiosti voiva yläkäyrillä kasvava vilkas vahvasykkeinen vauva.

Minä tunsin koko raskauden ajan tunnetta, että asiat ei mene niinkuin pitäisi.
Vauvalle ei laitettu mitään valmiiksi, koska se tunne oli niin voimakas.
En haluaisi tätä sanoa, koska se herättää pelkoa. Monilla on varmasti sellainen tunne ja pelko, mutta hyvin harvalla se päätyy tähän lopputulokseen.

Tämän kuitenkin haluan sanoa pelkääville.
Vatsassa elää sinun lapsesi, nauti siitä, silitä vatsaa, rakasta vauvaa ja yritä olla pelkäämättä.
Jokainen hetki on tärkeä lapsen kanssa, oli yhteinen aika sitten muutaman päivän tai koko loppuelämän.
Jos voisin itse palata ajassa takaisin, niin jokainen päivä kertoisin vauvalle, kuinka häntä rakastan, jokainen päivä silittäisin vatsaa ja hymyilisin vauvan myllerrykselle ja potkulle kylkiluihini.
Minulla se tunne vaikutti niin, että suljin raskauttani pois mielestäni, se meni "siinä sivussa".
Kuoleman jälkeen koin sen asian raskaana, olisin halunnut nauttia jokaisesta hetkestä paljon enemmän.

Eläkää tässä hetkessä, vauva voi juuri nyt hyvin, on elossa ja on todennäköisetä, että kaikki menee hyvin loppuun asti.
Jos kuolema kuitenkin kohdalle osuisi, niin juuri ne pienet hetket kun nautit raskaudesta ja elävästä vauvasta tulevat merkitykselliseksi.
Yrittäkää siis nauttia tästä hetkestä. Kävi miten kävi.


Ja kiitos osaanotoista.

t.4

[/quote]

Tuo oli viisas neuvo. Yritän elää sen mukaisesti, vaikka pelko on läsnä joka päivä.

Lämmin osanottoni teille, jotka olette täällä kirjoittaneet vauvanne menetyksestä.

Mulla myös oli lähes koko raskauden ajan tunne, että asiat eivät ole kunnossa. Mulla olikin sitten istukan vajaatoiminta ja poika syntyi pienipainoisena rv. 28. Onneksi kuitenkin selvisi ja täyttää tänä vuonna 19 v.

Minusta kaikki pelot olivat suuremmat toisella kertaa. Ehkä se on sitä että tietää ensimmäisen jälkeen mitä odottaa ja miten hirveän suuri menetys olisi.
Osanotot myös minulta teille sen kaikista kauheimman kokeneille ♡

En itse tuntenut tuollaista ajeleehtimista. Vauva oli jo täysiaikainen, joten ehkä siellä ei ollut enää tilaa ajelehtia. Ainoa fiilis oli, että kohtu oli täysin hiljainen.

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 21:01"]

Minusta kaikki pelot olivat suuremmat toisella kertaa. Ehkä se on sitä että tietää ensimmäisen jälkeen mitä odottaa ja miten hirveän suuri menetys olisi. Osanotot myös minulta teille sen kaikista kauheimman kokeneille ♡

[/quote]

Hyvin sanottu. Juuri tuo, että tietää minkä menettää. Olen tässä raskaudessa jo niin paljon enemmän kiintynyt vauvaan. Ekassa raskaudessa vauvaa oli vaikea kuvitella ennen kuin syntyi. Syntyikin etuaikaisena, joten ehkä siksi pelkään, että tällä kertaa ei käy yhtä hyvä tuuri vaan tulee todella liian aikaisin. Miksi muuten täällä saa alapeukkua siitä, että pelkää jotain pahaa tapahtuvan? Ekan keskosen kohdalla oli vähältäpiti -tilanne, joten pelkoni on sikäli ihan aiheutettu. Ei toki mitään verrattuna lapsensa menettäneiden äitien tuskaan. Mutta todellinen silti.