Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä omasta äidistään "eronneita"?
19.02.2015 |
Hei!
Minulla on jo jonkin aikaa ollut ajatus erota omasta äidistäni ainakin joksikin aikaa.
Hän on minulle sellainen ihminen joka kuluttaa voimani ja hernojani, hänen kanssaan on raskasta olla tekemisissä ja lapsuudessani ja nuoruudessani hän on satuttanut minua niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Mikään ei ikinä ole hänen syytään vaan aina, ihan aina, jonkun muun.
Yleensä olemme ihan hyvissä väleissä, koskaan emme ole olleet läheisiä tai puhuneet syvällisiä, mutta sellainen perus kanssakäyminen sujuu yleensä hyvin.
Aina aika ajoin tulee näitä hetkiä jolloin joku asia menee pieleen (ei tietenkään äidin syystä vaan aina minun..) ja kaikki muu aiempi paska tuntuu kaatuvan niskaan. Koskaan hän ei pyydä anteeksi eikä näytä katuvan tekojaan tai sanojaan.
Minulla on kaksi pientä lasta jotka menettäisivät mummin tässä erossa ja minulla on myös nuorempia sisaruksia jotka asuvat vielä kotona.
Olisin todella kiitollinen hyvistä vinkeistä ja jos jollain on kokemusta saman kaltaisesta tilanteesta ja voisi jakaa kokemuksensa olisi todella ihanaa.
Kommentit (17)
Ja kaikki yhteen pötköön, kiitos vaan mobiili versio....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ottanut eron adoptioäidistäni viisi vuotta sitten. Hän oli ja on alkoholisti, joka saastutti kaiken ympärillään. Mikään ei ollut hänen oma vika, ja aina olisi pitänyt ymmärtää ja kuunnella jatkuvaa solvaamista, halveksuntaa ja muuta henkistä väkivaltaa.
Hän ei ole ollut lasteni ristiäisissä eikä häissäni, ja on siitä äärimmäisen katkera. Hän asuu tällä hetkellä jossakin palvelutalossa missä lie, jossa hänellä on edunvalvoja yms. En ole käynyt siellä, enkä käy. Kun hänestä aika jättää, hoidan kaiken juristin välityksellä enkä järjestä hautajaisia.
Tämä on minulle ainoa oikea keino selvitä.
Olet ilmeisesti toimintahäiriöisestä perheestä, joten tutustu AAL:ään. Suosittelen lämpimästi :)
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:11"]Olen ottanut eron adoptioäidistäni viisi vuotta sitten. Hän oli ja on alkoholisti, joka saastutti kaiken ympärillään. Mikään ei ollut hänen oma vika, ja aina olisi pitänyt ymmärtää ja kuunnella jatkuvaa solvaamista, halveksuntaa ja muuta henkistä väkivaltaa.
Hän ei ole ollut lasteni ristiäisissä eikä häissäni, ja on siitä äärimmäisen katkera. Hän asuu tällä hetkellä jossakin palvelutalossa missä lie, jossa hänellä on edunvalvoja yms. En ole käynyt siellä, enkä käy. Kun hänestä aika jättää, hoidan kaiken juristin välityksellä enkä järjestä hautajaisia.
Tämä on minulle ainoa oikea keino selvitä.
[/quote]
Kuulostaa tutulta, meillä ei tosin ollut alkoholilla osuutta. Hienoa että olet pystynyt ottamaan eron ja alkanut elämään omaa elämääsi! :)
Haluisin kysyä vielä että oliko eropäätös vaikea tehdä?
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:18"]Olet ilmeisesti toimintahäiriöisestä perheestä, joten tutustu AAL:ään. Suosittelen lämpimästi :)
[/quote]
Hei. Pystytkö kertomaan lisää kun en googlettamisella löytänyt mitään fiksua tuolla hakusanalla.. :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:18"]
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:11"]Olen ottanut eron adoptioäidistäni viisi vuotta sitten. Hän oli ja on alkoholisti, joka saastutti kaiken ympärillään. Mikään ei ollut hänen oma vika, ja aina olisi pitänyt ymmärtää ja kuunnella jatkuvaa solvaamista, halveksuntaa ja muuta henkistä väkivaltaa. Hän ei ole ollut lasteni ristiäisissä eikä häissäni, ja on siitä äärimmäisen katkera. Hän asuu tällä hetkellä jossakin palvelutalossa missä lie, jossa hänellä on edunvalvoja yms. En ole käynyt siellä, enkä käy. Kun hänestä aika jättää, hoidan kaiken juristin välityksellä enkä järjestä hautajaisia. Tämä on minulle ainoa oikea keino selvitä. [/quote] Kuulostaa tutulta, meillä ei tosin ollut alkoholilla osuutta. Hienoa että olet pystynyt ottamaan eron ja alkanut elämään omaa elämääsi! :) Haluisin kysyä vielä että oliko eropäätös vaikea tehdä?
[/quote]
Ei, ihmisen poistaminen omasta elämästä on yllättävän helppoa. Vaikeampaa on tulla toimeen sen kanssa, että on käytännössä äiditön. Ja että ei voi tukeutua vaikka ajatukseen, että äiti jossain pilven reunalla katsoo ja tahtoo minulle hyvää, vaan että äiti solvaa ja vihaa minua vaikka olen sellaiseen täysin syytön.
Elämänmittainen kipu varmasti, ja satuttaa yllättävissä paikoissa: kun ystävän äiti soittaa, tai äitienpäivänä kun lehdet on täynnä juttuja onnellisista ja ihanista äiti-tytär-suhteista. Niitä lukiessa tekee mieli itkeä ja huutaa, että ei minua vaan ole rakastettu, ei biologinen äiti eikä adoptioäiti.
No, elämä on. Anteeksi avautuminen :)
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:22"][quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:18"]
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:11"]Olen ottanut eron adoptioäidistäni viisi vuotta sitten. Hän oli ja on alkoholisti, joka saastutti kaiken ympärillään. Mikään ei ollut hänen oma vika, ja aina olisi pitänyt ymmärtää ja kuunnella jatkuvaa solvaamista, halveksuntaa ja muuta henkistä väkivaltaa. Hän ei ole ollut lasteni ristiäisissä eikä häissäni, ja on siitä äärimmäisen katkera. Hän asuu tällä hetkellä jossakin palvelutalossa missä lie, jossa hänellä on edunvalvoja yms. En ole käynyt siellä, enkä käy. Kun hänestä aika jättää, hoidan kaiken juristin välityksellä enkä järjestä hautajaisia. Tämä on minulle ainoa oikea keino selvitä. [/quote] Kuulostaa tutulta, meillä ei tosin ollut alkoholilla osuutta. Hienoa että olet pystynyt ottamaan eron ja alkanut elämään omaa elämääsi! :) Haluisin kysyä vielä että oliko eropäätös vaikea tehdä?
[/quote]
Ei, ihmisen poistaminen omasta elämästä on yllättävän helppoa. Vaikeampaa on tulla toimeen sen kanssa, että on käytännössä äiditön. Ja että ei voi tukeutua vaikka ajatukseen, että äiti jossain pilven reunalla katsoo ja tahtoo minulle hyvää, vaan että äiti solvaa ja vihaa minua vaikka olen sellaiseen täysin syytön.
Elämänmittainen kipu varmasti, ja satuttaa yllättävissä paikoissa: kun ystävän äiti soittaa, tai äitienpäivänä kun lehdet on täynnä juttuja onnellisista ja ihanista äiti-tytär-suhteista. Niitä lukiessa tekee mieli itkeä ja huutaa, että ei minua vaan ole rakastettu, ei biologinen äiti eikä adoptioäiti.
No, elämä on. Anteeksi avautuminen :)
[/quote]
Tiedän tuon tunteen kun kaikkialla on niin ihania Äiti - tytär juttuja! Tuntuu niin vastenmielistä ostaa edes äidilleni mitään äitienpäivä lahjaa..
Yhdellä ystävälläni on maailman ihanin äiti, toivoin aina teininä että hän olisi minun äitini ja mietin että mitä vikaa minussa on kun en kelpaa äidilleni. Joitakin vuosia sitten olin tämän ystävän sukujuhlissa ja hänen äitinsä esitteli minut hänen äidilleen sanoen että hän voisi ottaa minut adoptiotyttärekseen ihan milloin vain. Melkein rupesin itkemään näistä sanoista, se oli ihana hetki ja muistelen sitä vieläkin suuremmalla lämmöllä kun mitään äitini tekoa tai sanomaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, kyseessä on Alkoholistien Aikuiset Lapset, mutta älä anna nimen hämätä. Se on tarkoitettu myös toimintahäiriöisistä perheistä tuleville aikuiseksi kasvaneille lapsille :) tutustu nettisivuihin, ja ota selvää olisko sinun kotipaikkakunnalla ryhmää. Oon ite vasta mennyt toimintaan mukaan (Pohjois-Savossa) mutta se toivon määrä, mikä siitä tulee, on uskomaton. Perheestä voi kuulemma irtaantua myös rakkaudella, niin ettei tarvitse laittaa välejä poikki.
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:33"]Hei, kyseessä on Alkoholistien Aikuiset Lapset, mutta älä anna nimen hämätä. Se on tarkoitettu myös toimintahäiriöisistä perheistä tuleville aikuiseksi kasvaneille lapsille :) tutustu nettisivuihin, ja ota selvää olisko sinun kotipaikkakunnalla ryhmää. Oon ite vasta mennyt toimintaan mukaan (Pohjois-Savossa) mutta se toivon määrä, mikä siitä tulee, on uskomaton. Perheestä voi kuulemma irtaantua myös rakkaudella, niin ettei tarvitse laittaa välejä poikki.
[/quote]
Kiitos, käyn heti katsomassa:)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua helpotti melkein 1000km välimatka ja puhelimen sulkeminen tasaisin väliajoin. :D
Raivostuttava äitini halusi päättää asioistani vielä aikuisenakin (olen melkein 40v), mm. sen kuinka monta lasta minun ja mieheni elämään kuuluu. Muutama vuosi aikaisemmin hän murehti sitä, ettei lapsenlapsia tule, sitten siskoni sai lapsia ja minäkin sen jälkeen, kun siskoni synnytti viimeisensä. Nyt hän julistaa, ettei jaksa enempää lapsenlapsia. Niitä on siis 5, joista meillä 2, eikä meidän lapset käy siellä kylässä kuin joka toinen vuosi. Siskoni lapset viettävät mummolassa kesälomista ne pätkät, kun vanhemmilla ei ole lomaa (alku- ja loppukesä) sekä hiihtolomat.
Olin juuri läpikäymässä keskenmenoa, kun äitini viimeinen purkaus tästä "en halua enempää lapsenlapsia"-aiheesta tuli: hän huomasi ilmeestäni että jotain on meneillään ja alkoi tivata, että en kai ole raskaana. Jos olen, hän ei halua lapsesta kuullakaan... En kertonut olevani. Henkisesti tuli turpiin ja kunnolla.
Siskoni lapset ovat jo eskari- ja kouluikäisiä, meidän ovat pienempiä. Ymmärrän, että näiden hoitaminen on isoja raskaampaa, emmekä siksi ole edes halunneet näitä jättää vanhempieni hoidettaviksi kuin tunnin pari kerrallaan, joka toinen vuosi. Tämän ajan lapset ovat yleensä nukkuneet päiväunia, joten kovin raskasta ei ole voinut olla.
Kotona asuessani (koko lapsuuden ja nuoruuden) kuulin aina, kuinka naapurin se ja se on niin paljon taitavampi ja parempi, pitäisi ottaa mallia. Sitten kun valmistuin koulusta, pääsin töihin ja lopulta ylenin toimitusjohtajaksi asti, ei sekään ollut hyvä, sillä siinä oli äidin mielestä liikaa vastuuta (!).
Nyt kun äitini on alkanut vanheta, muisti alkaa pätkiä ja asiat siellä menneisyydessä alkavat sekoittua. Milloin mikäkin saamani etu/lahja on ollut epäreilusti saatu, ja sitä pitää sättiä kerta toisensa jälkeen. En vain jaksa.
Olen todennut, että tämä ihminen ei ole täysin terve ja mitä harvemmin näemme, sitä parempi. Ostimme pari vuotta sitten omakotitalon ihan toisesta päästä Suomea, eikä tänne oikein pääse julkisia kulkuyhteyksiä käyttäen. Ihana rauha! Suunnitelmiimme kuuluu myös muutto ulkomaille, mitä pikemmin, sitä parempi. Toivottavasti loppuiäksi.
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:50"]Mua helpotti melkein 1000km välimatka ja puhelimen sulkeminen tasaisin väliajoin. :D
Raivostuttava äitini halusi päättää asioistani vielä aikuisenakin (olen melkein 40v), mm. sen kuinka monta lasta minun ja mieheni elämään kuuluu. Muutama vuosi aikaisemmin hän murehti sitä, ettei lapsenlapsia tule, sitten siskoni sai lapsia ja minäkin sen jälkeen, kun siskoni synnytti viimeisensä. Nyt hän julistaa, ettei jaksa enempää lapsenlapsia. Niitä on siis 5, joista meillä 2, eikä meidän lapset käy siellä kylässä kuin joka toinen vuosi. Siskoni lapset viettävät mummolassa kesälomista ne pätkät, kun vanhemmilla ei ole lomaa (alku- ja loppukesä) sekä hiihtolomat.
Olin juuri läpikäymässä keskenmenoa, kun äitini viimeinen purkaus tästä "en halua enempää lapsenlapsia"-aiheesta tuli: hän huomasi ilmeestäni että jotain on meneillään ja alkoi tivata, että en kai ole raskaana. Jos olen, hän ei halua lapsesta kuullakaan... En kertonut olevani. Henkisesti tuli turpiin ja kunnolla.
Siskoni lapset ovat jo eskari- ja kouluikäisiä, meidän ovat pienempiä. Ymmärrän, että näiden hoitaminen on isoja raskaampaa, emmekä siksi ole edes halunneet näitä jättää vanhempieni hoidettaviksi kuin tunnin pari kerrallaan, joka toinen vuosi. Tämän ajan lapset ovat yleensä nukkuneet päiväunia, joten kovin raskasta ei ole voinut olla.
Kotona asuessani (koko lapsuuden ja nuoruuden) kuulin aina, kuinka naapurin se ja se on niin paljon taitavampi ja parempi, pitäisi ottaa mallia. Sitten kun valmistuin koulusta, pääsin töihin ja lopulta ylenin toimitusjohtajaksi asti, ei sekään ollut hyvä, sillä siinä oli äidin mielestä liikaa vastuuta (!).
Nyt kun äitini on alkanut vanheta, muisti alkaa pätkiä ja asiat siellä menneisyydessä alkavat sekoittua. Milloin mikäkin saamani etu/lahja on ollut epäreilusti saatu, ja sitä pitää sättiä kerta toisensa jälkeen. En vain jaksa.
Olen todennut, että tämä ihminen ei ole täysin terve ja mitä harvemmin näemme, sitä parempi. Ostimme pari vuotta sitten omakotitalon ihan toisesta päästä Suomea, eikä tänne oikein pääse julkisia kulkuyhteyksiä käyttäen. Ihana rauha! Suunnitelmiimme kuuluu myös muutto ulkomaille, mitä pikemmin, sitä parempi. Toivottavasti loppuiäksi.
[/quote]
No huhhuh! Näitä äitejä riittää joka suuntaan :(
Tämä saa miettimään miten se äidin rakkaus menikään??
En voi ymmärtää, koskaan en voisi omia lapsiani satuttaa samalla tavalla miten minua on satutettu.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös. Äitini on kyllä kulisseissa mukava, mutta Hankki uuden miehen joka meistä lapsista ei pitänyt joten lopulta muutimme isällemme, jotta äitini ja uusi mies saavat olla rauhassa. Sitten ihmeteltiin että mikä meitä vaivaa kun ei pidetä yhteyttä. No olisko siksi että monet kerrat olen oman kotini oven takana seissyt n kymmenen vanhana ja pyytänyt päästä sisälle, niin vastaus kuuluu että mene isälles, nyt halutaan olla kaksin. Sairasta. Ja molemmat ovat ihan työssäkäyviä 'normaaleja' ihmisiä. Kuvioon ei liity alkoholia eikä fyysistä väkivaltaa. Sukulaiset kun ihmettelivät miksei lapset asu enää heillä, niin olimme kuulemma huumeiden käyttäjä ongelmanuoria, ja isä ei pelkää heitä toisinkuin isäpuolemme, joka kuulemma pelkäsi 12 vuotiaan siskoni tulevan yöllä hänet tappamaan. Huhhuh. Todellisuudessa kukaan meistä ei polta edes tupakkaa. Että semmonen äitee.
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 11:01"]Täällä myös. Äitini on kyllä kulisseissa mukava, mutta Hankki uuden miehen joka meistä lapsista ei pitänyt joten lopulta muutimme isällemme, jotta äitini ja uusi mies saavat olla rauhassa. Sitten ihmeteltiin että mikä meitä vaivaa kun ei pidetä yhteyttä. No olisko siksi että monet kerrat olen oman kotini oven takana seissyt n kymmenen vanhana ja pyytänyt päästä sisälle, niin vastaus kuuluu että mene isälles, nyt halutaan olla kaksin. Sairasta. Ja molemmat ovat ihan työssäkäyviä 'normaaleja' ihmisiä. Kuvioon ei liity alkoholia eikä fyysistä väkivaltaa. Sukulaiset kun ihmettelivät miksei lapset asu enää heillä, niin olimme kuulemma huumeiden käyttäjä ongelmanuoria, ja isä ei pelkää heitä toisinkuin isäpuolemme, joka kuulemma pelkäsi 12 vuotiaan siskoni tulevan yöllä hänet tappamaan. Huhhuh. Todellisuudessa kukaan meistä ei polta edes tupakkaa. Että semmonen äitee.
[/quote]
Kamalaa :( Miten joku normaali ihminen voi tehdä lapselleen näin :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokemuksesi on aivan kuin omasta kynästäni kirjoitettua! Omat välini äitiini ovat vuosien saatossa katkeilleet usean otteeseen -ja tottakai se on ollut aina minun vikani! Minkäänlaista sovintoa saati anteeksi pyyntöä on ollut aivan turha odotella, joten usein päädyin vain "unohtamaan" riidan ja nöyränä tyttärenä soittamaan itse äidilleni kysellen kuulumisia. Tämän jälkeen hän piti minua taas "parhaana kaverinaan" seuraavaan riitaan saakka.
Viimeisen kerran välit katkesivat reilu vuosi sitten, kun äitini loukkasi minua ja perhettäni todella ikävästi. En usko, että tulemme sopimaan tätä koskaan, sillä hänen egonsa ei anna periksi nähdä virheitään ja pyytää anteeksi.
Mutta, niin kamalalta kuin se saattaa kuullostaakin, olen helpottunut. Alkuun välien katkaiseminen tuntui todella pahalta ja monet itkut tuli sen takia itkettyä. Ajattelin, että olisin mieluummin saattanut rakastavan äidin hautaan, kuin tuhlannut kymmeniä vuosia elämästäni ihmiseen, jota ei oikein voi äidiksi edes kutsua. Onneksi minulla oli mies ja ystävät tukenani, joiden kanssa sain käydä ajatuksiani ja kokemuksiani läpi. Ymmärsin, että vika ei ollut minussa, vaikka minusta tuntui kuin olisin epäonnistunut tyttärenä. Äidilläni on vain itsellään asiat niin solmussa, että hän purkaa pahaa oloaan kostamalla muille. Äitini on jollain tavalla sairas, eikä osaa toimia niinkuin normaalitilanteissa kuuluisi.
Sisarukseni ovat äitini kanssa tekemisissä, tosin heidänkin välinsä katkeilevat aika ajoin. (Edellisellä kerralla syynä oli se, ettei siskoni vastannut tarpeeksi nopeasti puhelimeen kun oli vessassa!) Kuulen äitini kuulumisia heiltä ja sama sirkus jatkuu edelleen sekä töissä että kotona. En siis voi kuin todeta olleeni viisas, kun osasin viimein irroittautua äidistäni.
Tottakai harmittaa lasteni puolesta, mutta onneksi heillä sentään on yksi hyvä mummo mieheni puolelta. Ja sitä paitsi millaisen esimerkin lapsille antaa mummo, joka ei ole valmis pyytämään anteeksi ja sopimaan jos tulee riitaa? Kaiken lisäksi koen, että olen itsekin parempi äiti, kun minun ei tarvitse tuhlata rajallisia voimavarojani äitiini, vaan voin käyttää ne kaikki oman perheeni hyvin vointiin! Ja onhan minulla ainakin yksi verrokki, millainen äiti en omille lapsilleni koskaan halua olla! ;)
Elät elämässäsi raskasta aikaa ja toivottavasti sinulla on hyvää tukiverkostoa lähellä. Suosittelen sinua puntaroimaan viimeisien vuosien ajalta yhteisiä hetkiänne äitisi kanssa. Onko teillä ollut enemmän hyviä, iloisia ja rentoja hetkiä vai oletko joutunut olemaan koko ajan sanomisiesi ja tekemisiesi kanssa varovainen. Toisin sanoen joudutko elämään äitisi mielialojen ja päätösten mukaan? Tai oletko esimerkiksi joutunut muuttamaan omia suunnitelmiasi/mielipiteitäsi äitisi mieliksi? Auttaisiko tilannetta, jos ottaisit etäisyyttä äitiisi ja näkisitte sekä soittelisitte harvemmin?
Jos kuitenkin päädyt siihen ratkaisuun, että äitisi on sinulle taakka, eikä tilanne muutu ottamalla etäisyyttä, voi välien katkaisu olla ainoa oikea ratkaisu. Suosittelen sinua juttelemaan sisaruksiesi kanssa asiasta, ja kertomaan heille, että haluaisit teidän välienne säilyvän sinun ja äitisi riidoista huolimatta. Älä kuitenkaan pyydä heitä valitsemaan puoltaan asiassa, saati sorru mustamaalaamaan äitiänne heille. Äitisi todennäköisesti tekee sen puolestasi, mutta opasta sisaruksiasi vain myötäilemään asiaa, vaihtamaan puheenaihetta tai kertomalla äidillenne suoraan etteivät he halua sekaantua asiaan. Eli ole sinä se vanhempi ja viisaampi osapuoli! Tämä toimi ainakin omalla kohdallani, tosin sisareni ovat jo kaikki täysi-ikäisiä ja ymmärtävät tilanteen minunkin kannaltani.
Lapsille en myöskään ole selitellyt tilannetta sen enempää. Kysyttäessä olen kertonut, että tätä mummoa ei nyt voida nähdä, mutta käydään toki toisen mummon luona joku päivä. Jos asia on tarvinnut lisäselvitystä, olen todennut tämän mummon olevan kipeä ja vaihtanut puheenaihetta johonkin kivaan. En ole halunnut kertoa välirikosta, sillä haluan opettaa heille, että riidat pitää aina sopia. Kerron tilanteesta sitten, kun he ovat tarpeeksi isoja ymmärtämään asian.
Eniten on inhottanut tilanteet, joissa joku perhetuttavamme on tullut juttelemaan ja kyselemään mitä äidilleni kuuluu. Näihinkin olen tosin suoraan kertonut, ettemme valittettavasti ole enää tekemisissä ja ihmetteleviin katseisiin olen vastannut meidän olevan vain niin voimakkaita persoonia että näin on parempi. Ja taas vaihtanut puheenaihetta...
En tiedä miten "välien katkaiseminen" hoidetaan oikein, saati miten tilanne olisi voitu välttää. Äidilleni on vihjailtu, haluaisiko hän kenties käydä juttelemassa ongelmistaan jonkun ammattilaisen kanssa, mutta hänellä ei mielestään ole ongelmia, joten eipä aikuista ihmistä voi väkisinkään auttaa.
Ohoh, tulipas tekstistä pitkä, mutta halusin kertoa sinulle ette ole ainoa hankalan äidin kanssa kamppaileva! Muista kuitenkin, että vain sinä itse tiedät miltä sinusta tuntuu ja toimi sen mukaan. Älä ajattele mitä sisaresi, lapsesi, puolisosi, tuttavasi saati kukaan muukaan asioista ajattelee vaan tee niinkuin itse parhaaksi näet! Muut ymmärtävät sitten, jos he oikeasti haluavat että voit hyvin... Ja jos päädyt katkaisemaan välinne, mieti jo ennakkoon mitä haluat kertoa ihmisille, jotka tulevat kyselemään sinulta äidistäsi. Näin tilanteet eivät pääse yllättämään ja et sorru ylilyönteihin haukkumalla äitiäsi, sillä saattaisit katua sitä myöhemmin.
Voimia sinulle ja läheisillesi! Oman äidin "menettäminen" on todella iso ja vaikea asia, joten muistakaa hakea apua, jos omat voimavarat eivät riitä tilanteesta selviytymiseen!
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 13:31"]Kokemuksesi on aivan kuin omasta kynästäni kirjoitettua! Omat välini äitiini ovat vuosien saatossa katkeilleet usean otteeseen -ja tottakai se on ollut aina minun vikani! Minkäänlaista sovintoa saati anteeksi pyyntöä on ollut aivan turha odotella, joten usein päädyin vain "unohtamaan" riidan ja nöyränä tyttärenä soittamaan itse äidilleni kysellen kuulumisia. Tämän jälkeen hän piti minua taas "parhaana kaverinaan" seuraavaan riitaan saakka.
Viimeisen kerran välit katkesivat reilu vuosi sitten, kun äitini loukkasi minua ja perhettäni todella ikävästi. En usko, että tulemme sopimaan tätä koskaan, sillä hänen egonsa ei anna periksi nähdä virheitään ja pyytää anteeksi.
Mutta, niin kamalalta kuin se saattaa kuullostaakin, olen helpottunut. Alkuun välien katkaiseminen tuntui todella pahalta ja monet itkut tuli sen takia itkettyä. Ajattelin, että olisin mieluummin saattanut rakastavan äidin hautaan, kuin tuhlannut kymmeniä vuosia elämästäni ihmiseen, jota ei oikein voi äidiksi edes kutsua. Onneksi minulla oli mies ja ystävät tukenani, joiden kanssa sain käydä ajatuksiani ja kokemuksiani läpi. Ymmärsin, että vika ei ollut minussa, vaikka minusta tuntui kuin olisin epäonnistunut tyttärenä. Äidilläni on vain itsellään asiat niin solmussa, että hän purkaa pahaa oloaan kostamalla muille. Äitini on jollain tavalla sairas, eikä osaa toimia niinkuin normaalitilanteissa kuuluisi.
Sisarukseni ovat äitini kanssa tekemisissä, tosin heidänkin välinsä katkeilevat aika ajoin. (Edellisellä kerralla syynä oli se, ettei siskoni vastannut tarpeeksi nopeasti puhelimeen kun oli vessassa!) Kuulen äitini kuulumisia heiltä ja sama sirkus jatkuu edelleen sekä töissä että kotona. En siis voi kuin todeta olleeni viisas, kun osasin viimein irroittautua äidistäni.
Tottakai harmittaa lasteni puolesta, mutta onneksi heillä sentään on yksi hyvä mummo mieheni puolelta. Ja sitä paitsi millaisen esimerkin lapsille antaa mummo, joka ei ole valmis pyytämään anteeksi ja sopimaan jos tulee riitaa? Kaiken lisäksi koen, että olen itsekin parempi äiti, kun minun ei tarvitse tuhlata rajallisia voimavarojani äitiini, vaan voin käyttää ne kaikki oman perheeni hyvin vointiin! Ja onhan minulla ainakin yksi verrokki, millainen äiti en omille lapsilleni koskaan halua olla! ;)
Elät elämässäsi raskasta aikaa ja toivottavasti sinulla on hyvää tukiverkostoa lähellä. Suosittelen sinua puntaroimaan viimeisien vuosien ajalta yhteisiä hetkiänne äitisi kanssa. Onko teillä ollut enemmän hyviä, iloisia ja rentoja hetkiä vai oletko joutunut olemaan koko ajan sanomisiesi ja tekemisiesi kanssa varovainen. Toisin sanoen joudutko elämään äitisi mielialojen ja päätösten mukaan? Tai oletko esimerkiksi joutunut muuttamaan omia suunnitelmiasi/mielipiteitäsi äitisi mieliksi? Auttaisiko tilannetta, jos ottaisit etäisyyttä äitiisi ja näkisitte sekä soittelisitte harvemmin?
Jos kuitenkin päädyt siihen ratkaisuun, että äitisi on sinulle taakka, eikä tilanne muutu ottamalla etäisyyttä, voi välien katkaisu olla ainoa oikea ratkaisu. Suosittelen sinua juttelemaan sisaruksiesi kanssa asiasta, ja kertomaan heille, että haluaisit teidän välienne säilyvän sinun ja äitisi riidoista huolimatta. Älä kuitenkaan pyydä heitä valitsemaan puoltaan asiassa, saati sorru mustamaalaamaan äitiänne heille. Äitisi todennäköisesti tekee sen puolestasi, mutta opasta sisaruksiasi vain myötäilemään asiaa, vaihtamaan puheenaihetta tai kertomalla äidillenne suoraan etteivät he halua sekaantua asiaan. Eli ole sinä se vanhempi ja viisaampi osapuoli! Tämä toimi ainakin omalla kohdallani, tosin sisareni ovat jo kaikki täysi-ikäisiä ja ymmärtävät tilanteen minunkin kannaltani.
Lapsille en myöskään ole selitellyt tilannetta sen enempää. Kysyttäessä olen kertonut, että tätä mummoa ei nyt voida nähdä, mutta käydään toki toisen mummon luona joku päivä. Jos asia on tarvinnut lisäselvitystä, olen todennut tämän mummon olevan kipeä ja vaihtanut puheenaihetta johonkin kivaan. En ole halunnut kertoa välirikosta, sillä haluan opettaa heille, että riidat pitää aina sopia. Kerron tilanteesta sitten, kun he ovat tarpeeksi isoja ymmärtämään asian.
Eniten on inhottanut tilanteet, joissa joku perhetuttavamme on tullut juttelemaan ja kyselemään mitä äidilleni kuuluu. Näihinkin olen tosin suoraan kertonut, ettemme valittettavasti ole enää tekemisissä ja ihmetteleviin katseisiin olen vastannut meidän olevan vain niin voimakkaita persoonia että näin on parempi. Ja taas vaihtanut puheenaihetta...
En tiedä miten "välien katkaiseminen" hoidetaan oikein, saati miten tilanne olisi voitu välttää. Äidilleni on vihjailtu, haluaisiko hän kenties käydä juttelemassa ongelmistaan jonkun ammattilaisen kanssa, mutta hänellä ei mielestään ole ongelmia, joten eipä aikuista ihmistä voi väkisinkään auttaa.
Ohoh, tulipas tekstistä pitkä, mutta halusin kertoa sinulle ette ole ainoa hankalan äidin kanssa kamppaileva! Muista kuitenkin, että vain sinä itse tiedät miltä sinusta tuntuu ja toimi sen mukaan. Älä ajattele mitä sisaresi, lapsesi, puolisosi, tuttavasi saati kukaan muukaan asioista ajattelee vaan tee niinkuin itse parhaaksi näet! Muut ymmärtävät sitten, jos he oikeasti haluavat että voit hyvin... Ja jos päädyt katkaisemaan välinne, mieti jo ennakkoon mitä haluat kertoa ihmisille, jotka tulevat kyselemään sinulta äidistäsi. Näin tilanteet eivät pääse yllättämään ja et sorru ylilyönteihin haukkumalla äitiäsi, sillä saattaisit katua sitä myöhemmin.
Voimia sinulle ja läheisillesi! Oman äidin "menettäminen" on todella iso ja vaikea asia, joten muistakaa hakea apua, jos omat voimavarat eivät riitä tilanteesta selviytymiseen!
[/quote]
Kiitos sinulle tästä viestistä! :)
Tämä on todella rankkaa myös siksi että lasten mummo mieheni puolelta ei juurikaan ole elämässämme, joten äitini on ainoa mummo. Ja lapseni ovat äidille tärkeitä "mummin murusia".. Olisipa tämä helpompaa mutta ei :(
Meillä äitini on se joka muuttaa ja peruuttaa suunnitelmia, joskus jopa tietämättäni.. soitan että oltiinko menossa niin minulle vastataan että me olemme jo menossa ettekä te nyt mahtuneet mukaan.. ja tämäkin oli minun syytäni koska en vastannut tarpeeksi nopeasti hänelle.. Näitä riittää..
Olen todella itsepäinen ja sitä äitini ei kestä.
Ihana ap, olen pitkään miettinyt samoja asioita! Kasvoin itse todella rikkinäisessä kulissiperheessä, äidilläni on varmasti jotain henkisiä ongelmia ja parissa kymmenessä vuodessa ehti ajaa isäni alkoholistiksi ja tekemään itsemurhan. Äitini jostain syystä aina inhosi myös minua, koska olin "isäni kaltainen", mitä lie tarkoittikaan. Kun olin 12-vuotias, masennuin ainaisesta riitelystä ja haukkumisesta kotona jolloin äitini alkoi kutsumaan minua hulluksi, heittäytyi marttyyriksi, rikkoi tavaroitani ja sanoi että haluaisi lähettää minut johonkin laitokseen.
Sanomattakin selvää että lapsuus loppui siihen, kaikki luottamuksen rippeet menivät viemäristä alas enkä ole varmasti tuon jälkeen käynyt yhtään kokonaista keskustelua hänen kanssaan. Muutin ulkomaille ja pidän yhteyttä sähköpostilla noin kerran kuussa, laarittelen yleensä turhanpäiväisyyksiä koska minulla ei ole mitään intressiä jakaa elämääni moisen ihmisjätteen kanssa. Näin aikuisiällä hän on haukkunut koulutukseni, mitätöinyt jokaisen työsuhteeni ja unelmani, haukkunut kotimaani ja mieheni ja kaiken mitä mieleen tulee. Hän ei ole koskaan vieraillut luonani, ja itsekin olen vieraillut omilleen muuton jälkeen hänen luonaan (entisessä lapsuudenkodissani siis) kahdesti. Minulla ei ole mitään intressiä enää matkustaa Suomeen asti haukuttavaksi ja mitätöidyksi. Minulla kuitenkin menee loistavasti - opiskelen unelma-alaani vuoteni priimuksena, käyn samalla töissä, olen saanut paljon ystäviä, olen pidetty työkaveri ja pomojenikin mielestä erittäin hyvä työntekijä. Äitini lyttää kaiken tämän sanomalla vain että en tiedä mistään mitään ja "sitten aikuisena omillani opin mitä elämä on"! Olen kuitenkin elänyt omillani jo vuosia, nykyisin asun mieheni kanssa yhdessä, käyn töissä ja opiskelen! En todellakaan ymmärrä miten minun elämääni ei jotenkin laskettaisi itsenäiseksi oikeaksi elämäksi, tulee todella mitätöity ja arvoton olo moisesta lyttäämisestä.
Kun tapasin mieheni perheen ensimmäistä kertaa, olin itkeä onnesta. Heillä oli ja on niin lämmin ja rakastava kotiympäristö, ja he ottivat minut avosylin vastaan perheenjäsenekseen. Mielestäni he ovat nykyään minun oikea sukuni. Tuntuu vain pahalta tulevien lapsieni puolesta, kun minulla ei ole tarjota kuin oma itseni, ei sukulaisia tai juuria tai mitään. onneksi oma mies kuitenkin ymmärtää ja tukee loputtomasti :)
Anteeksi romaanista, pakko oli purkautua.