Milloinhan tuota lasta alkaa oikeasti rakastamaan?

Kyllä minäkin kadun huonoimpina hetkinä. Mutta lapsellani on neurologinen sairaus joka tekee arjesta melko haastavaa. Nyt niitä hetkiä on onneksi vähemmän, johtunee siitä että on jo koululainen eikä enää niin kiinni minussa. Ehkäpä sinua ahdistaa se että lapsi on sinusta riippuvainen?

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 22:32"]

Kyllä minäkin kadun huonoimpina hetkinä. Mutta lapsellani on neurologinen sairaus joka tekee arjesta melko haastavaa. Nyt niitä hetkiä on onneksi vähemmän, johtunee siitä että on jo koululainen eikä enää niin kiinni minussa. Ehkäpä sinua ahdistaa se että lapsi on sinusta riippuvainen?

[/quote]

Niin, ei vastuu lapsesta ainakaan erityisen hyvältä tunnu. En oikein tiedä itsekään, mikä mua lapsessa/äitiydessä eniten ahdistaa kun tuntuu, että koko äitiys on kohdallani täys floppi.

En halua olla äiti, mutta toisaalta olen kiintynyt lapseen eikä arvomaailmani mukaista olisi hyljätä lastaan. Eli olen tilanteessa ja elän elämää, joka on minulle hirveätä itkua ja hammasten kiristelyä, mutta ei ole vaihtoehtojakaan.

Yritän nautiskella oikein täysillä niistä hetkistä, jolloin nautin elämästäni ja lapsen kanssa on kivaa. Niitäkin on paljon, vaikka kadun ja häpeänkin äitiyttäni.

Up

Minä pelkään samaa... Mietin pitkään aborttia, mutta en lopulta pystynyt sitä tekemään, vaikka järki oli koko ajan sen kannalla. Tunnen raskaudesta ja vauvasta vain valtavaa ahdistusta. Minullakaan lapsi ei ole rakkauden hedelmä. Pelkään etten pysty rakastamaan sitä, kun se syntyy, varsinkin jos näyttää isältään... :(

No mitä se äidinrakkaus sitten on, ei varmaan mitään pakahduttavaa, sydämenraastavaa onnea tauotta? En uskokaan, että lapsen kanssa on aina ihanaa ja auvoisaa, kenelläkään, vaikka niin sanoisikin.

Minulle jää mielikuva, että kaipaat kuitenkin lasta, kun hän on muualla ja olet kiintynyt lapseen. Tämä kai on sitä äidinrakkautta?

Ota yhteyttä psykologiin. 

AP! Kiinnostaisiko vaihtaa ajatuksia toisen yh:n kanssa? Itsellä tosin 2 lasta, mutta totaali-yh siis olen.

Olen käynyt terapiassa nyt, mutta en saa sitä tunnetta.
Terapeutti hokee, että "ajattele, että sinulla on tärkeä tehtävä tässä elämässä" ymv., mutta en osaa ajatella asiaa niin tai pitää äitiyttäni jonain tärkeänä tehtävänä.

Muut ihmiset (lähinnä ystävät) sanovat myös välillä, että olen "saavuttanut" jotain "suurta" kun olen äiti ja tehtäväni on kunnioitettava, mutta kun en OSAA ajatella noin.
En pidä äitiyttä oikein minkään arvoisena, siis minun äitiyttäni omassa elämässäni.

Tuntuu, että olen vain surkea luuseri, joka sössi asiansa ja sai vahinkolapsen.

Oletko sä ap yh?

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 22:43"][quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 22:32"]

Kyllä minäkin kadun huonoimpina hetkinä. Mutta lapsellani on neurologinen sairaus joka tekee arjesta melko haastavaa. Nyt niitä hetkiä on onneksi vähemmän, johtunee siitä että on jo koululainen eikä enää niin kiinni minussa. Ehkäpä sinua ahdistaa se että lapsi on sinusta riippuvainen?

[/quote]

 toisaalta olen kiintynyt lapseen eikä arvomaailmani mukaista olisi hyljätä lastaan.

(...) nautin elämästäni ja lapsen kanssa on kivaa. Niitäkin on paljon (...)
[/quote]

Kuule ap, joskus tämä on ihan tarpeeksi! Olet kiintynyt lapseen ja teillä on hyviä hetkiä. Monella on juuri noin, eikä mielessä edes värähdä, että se voisi olla toisin.

[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 11:00"]Minä pelkään samaa... Mietin pitkään aborttia, mutta en lopulta pystynyt sitä tekemään, vaikka järki oli koko ajan sen kannalla. Tunnen raskaudesta ja vauvasta vain valtavaa ahdistusta. Minullakaan lapsi ei ole rakkauden hedelmä. Pelkään etten pysty rakastamaan sitä, kun se syntyy, varsinkin jos näyttää isältään... :(
[/quote]
Mua ahdisti koko raskauden ajan, mutta ei sitten enää, kun lapsi oli syntynyt. Mikään megaäiti en kuitenkaan ole. Olen syvästi kiintynyt kaikkiin lapsiini, enkä haluaisi heitä pois, mutta pystyn vaivatta olemaan myös ilman heitä.

[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 17:43"]Olen käynyt terapiassa nyt, mutta en saa sitä tunnetta.
Terapeutti hokee, että "ajattele, että sinulla on tärkeä tehtävä tässä elämässä" ymv., mutta en osaa ajatella asiaa niin tai pitää äitiyttäni jonain tärkeänä tehtävänä.

Muut ihmiset (lähinnä ystävät) sanovat myös välillä, että olen "saavuttanut" jotain "suurta" kun olen äiti ja tehtäväni on kunnioitettava, mutta kun en OSAA ajatella noin.
En pidä äitiyttä oikein minkään arvoisena, siis minun äitiyttäni omassa elämässäni.

Tuntuu, että olen vain surkea luuseri, joka sössi asiansa ja sai vahinkolapsen.
[/quote]

Et sä ole luuseri, vaan hyvä ihminen, joka yrittää parastaan. Kuule monet adoptiovanhemmat, hedelmöityshoidoilla lapsen saaneet tai ihan muuten kauan lasta odottaneet voivat kokea tyhjyyden tunteita ja kiukkua lapsen sitovuudesta. Anna itsellesi anteeksi!

[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 17:49"]Oletko sä ap yh?
[/quote]

Joo, totaaliyh

Yksinäinen äitiys on niin kuluttavaa, että varsinkin esikoisen kohdalla se voi tuntua ihan vaan työltä. On ihan erilaista, oman kokemukseni mukaan, olla äiti kun arjessa on kaksi ihmistä jakamassa sitä vastuuta. Se ei ole niin totaalista, ja se kumppani tsemppaa kun itse ei oikein löydä itsestään sellaista hyväntuulista pöhinää jolla kestää ne arjen väännöt.  

Auttaisko sua, jos armahtaisit itsesi rakkauden vaatimukselta, ja voisit tunnustaa, että hyvä äitiys on sitä, että lapsella on hyvä olla, ja sun lapsellahan ilmeisesti on, eli kaikki on ihan hyvin? Äitiydestä annetaan usein sellainen kuva, että se on vähän kuin äidistä lähtöisin, tekee äidin onnelliseksi ja iloiseksi. Kuitenkin siinä on kyseessä lapsen elämä, lapsen tunteet jne ei äidin. Ja arki lapsen kanssa on aika paljon muuta kuin suuria tunteita; rutiinia, ohjaamista jne. Minusta äitiys, jossa fokus on siinä mitä äiti tuntee, on aina ollut vähän pelottavaa. Aivan kuin se äiti ois siinä se lapsi, jonka tunne-elämää lapsen pitää hoivata ja turvata ja huolehtia siitä että eihän äidin elämä vaan ole tyhjää ja äiti siksi surullinen. 

Minä ainakin olen alkanut rakastamaan kokoajan enemmän tuota meidän poikaa kun sille on tullut ikää lisää ja oppii valtavasti uusia asioita kokoajan ja elämästä tulee helpompaa.

Ehkä siinä vaikuttaa että keskosen kanssa alku oli raskasta?

Tv.3v pojan isä

15 jatkaa vielä että muija hankkiutui raskaaksi lopettamalla pillerit eikä muistanut sanoa siitä.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 22:25"]

Tai no ei nyt ehkä rakastamaan, kun kyllä mä sitä rakastan, mutta milloinhan sen kanssa elämisestä tulee helppoa ja sellaista, että HALUAA olla sen kanssa?

Lapsi täyttää kohta 5v ja tähän saakka on ollut henkisesti erittäin raskasta.

Arki sujuu eikä minulla ole ongelmia käytännön äitiydessä, lapsi on ns. helppo ja varsin valloittava tapaus, mutta psyykkinen puoli kusee pahemman kerran.

Joka päivä käyn hirveätä taistelua pään sisällä, että mulla ylipäätään on tuo lapsi ja mun pitäisi olla onnellinen siitä, mutta en ole.

Muut äidit kertovat, kuinka lapset ovat parasta mitä heille on tapahtunut, lapsen kanssa on niin ihanaa ja lapsi on "kaikki".

Itse taas lähinnä kadun koko lasta ja sitä, millaiseksi olen elämäni tehnyt. Ainoa asia elämässäni jota todella kadun, on raskauden jatkaminen silloin kun tajusin olevani raskaana (ei liene tarvitse erikseen mainita, ettei raskaus ollut suunniteltu eikä lapsi ole mikään "rakkauden hedelmä").

Jos lapsi ei ole minulla, nautin yksinolosta ja tuntuu, että nyt on hyvä, vaikka toisaalta kaipaankin lasta. Lapsen ollessa kotona olo on todella yksinäinen ja tuntuu, että elämä on hirveää taistelua, olen epäonnistunut jne.

Odotan vaan sitä päivää, kun joskus oikeasti tuntuu siltä, että tuo lapsi on parasta elämässäni ja aidosti rakastan häntä ilman näitä ajatuksia ja hirveätä henkistä taistelua, joka päivä sen hyväksymistä, että olen äiti tuolle lapselle.

Muita joilla samoja kokemuksia? Kauan kesti, että lapsi alkoi todella tuntua luontevalta osalta elämää, eikä ollut enää tällaisia ajatuksia, että elämä on hirveätä paskaa, lapsi suurin virhe ikinä jne?

[/quote]

Mun lapsi on kohta kolmekymppinen, enkä vieläkään rakasta häntä. Tunteille ei voi mitään, vaikka järki sanoo toisin.

AP tuskin on paikalla koska keskustelu on aloitettu viimekuussa. Mutta näin Velana AP:sta tulee mieleen meikäläinen. Ei kaikki ole äiti-ihmisiä.