Miksi jotkut ihmiset ovat niin huonoja lohduttamaan?

Jotkut eivät ole tunne ihmisiä eivätkä siksi tiedä miten reagoida. Voi olla myös aspergia. Joitakin taas itseään ei ole osattu lohduttaa. Rehellisesti sanottuna minäkin menisin vähän lukkoon - mikä on sopivaa ja mikä ei.

Höpö, höpö. Onko hän itse menettänyt ketään läheistään? Monet pelkäävät kohdata ihmistä joka on menettänyt läheisen. Sitten kun on itse menettänyt niin ymmärtää että pahinta surevalle on se kun lakkaa olemasta muille joko kokonaan tai ainakin entisenlainen oma itsensä, siis ulkopuolisten silmissä. On vaikea olla empaattinen ilman minkäänlaista omaa kokemusta. Pelkkä mielikuvitus ei oikein riitä ymmärtämään mitä sureva ihminen tarvitsee tai haluaa ja siksi surevasta voikin tuntua että muut kohtelevat häntä kuin hänkin olisi kuollut.

Otan osaa suruun.
Olen itse myös huono lohduttamaan ja menen lukkoon. Pelkään että repeää itkemään. Jälkeenpäin itken ja ajattelen paljon asioita. En vain saa sanottua. Voimia sinulle suruun.

Sori mutta repesin tuolle "Anteeksi... Tai siis sori... Osaanotot" jutulle :D ei hemmetti mikä törppö.

Pakko saoa että nyt on vähän turhan paljon luettu AV:ta kun tollasesta alat narsismia epäilemään. Osanotot ja jaksamista!

Minulla ei ainakaan kukaan läheinen ole kuollut tai ollut muutenkaan mitää suurempaa surua suvussa ja olen jo kohta 25v. Vaikea sitä on varmaan lohduttaa toista kun ei itse tiedä miltä se tilanne tuntuisi livenä omalla kohdalla. Sitten kun kokemusta kertyy niin lohduttamisessakin varmasti harjaantuu.

Ensinnäki otan osaa, paljon voimia <3

Olen itse huomannut, että itsekkäinä ja pahantahtoisina pitämäni ihmiset eivät myöskään osaa lohduttaa. Ehkä heiltä puuttuu jonkinlaisia myötätunto- ja empatiakykyjä, en tiedä..

Mutta en missään nimessä väitä, ettäkö kaikki jotka eivät osaa lohduttaa, olisivat itsekkäitä ja pahantahtoisia. Joillekin se vain saattaa syystä tai toisesta olla vaikeaa.

Aika kummallisia ihmettelet. On minusta ihan luonnollista, että ihmiset eivät oikein tiedä mitä sanoa ihmiselle jolla on ollut juuri suuri menetys, varsinkin kun eri ihmiset toivoo ja odottaa erilaisia kohteluita. Joku haluaa että halataan ja ilmaistaan osanotot, joku taas toivoo että pidetään etäisyyttä ja puhutaan arkisista asioista, ilmaistaan esim. tuki juuri kysymällä vaan miten jaksat - joillekin herkille kun suora osanoton ilmaus voi aiheuttaa taas hallitsematonta itkua mitä hän ei haluaisi "julkisella paikalla" tehdä. Pääasia että jotenkin ilmaisee, että välittää, ihan sama onko se ilmaistu "kömpelösti" vai ei. Aika kummallista, että jotkut arvostelee jopa toisten osanoton osoittamisen muotoa! 

Kaikkien ulosanti ns. poikkeuksellisissa tilanteissa ei ole aina parhaimmillaan, varsinkin jos tilanne on itselle vieras. Olennaisinta tässä ulosannin sijaan on, että sinulla on ystävä, joka halusi ilmaista sinulle osanottonsa ja olevansa apuna jos tarvitset. Vain sillä pitäisi olla merkitystä.

Okei. On kömpelöä kysyä isäsi kuoleman jälkeen että oletko kunnossa ja että tarvitsisitko jotain... Mua taas ärsyttää nää tämmöset ihmiset, jotka ei oo mihinkään tyytyväisiä. Tältä ystävältä ilmeisesti saisit ihan konkreettista apua jos et kaikkea jaksa surutyösi ohessa tehdä. Pitäisi kai tyhjiä korulauseita käyttää ja teatraalista hömpötystä niin oisi surevat hyvin lohdutettuina...

Mulla kuoli joitain vuosia sitten lapsi. Kaikista parasta lohtua ja apua antoi ihmiset jota tuli kotiin, toi ruokaa. Joku saattoi siivota. Ja ne jotka aidosti kysyi kuinka voit, oletko kunnossa jne. Eniten vitutti ne voivottelijat ja ne jotka totes, että näin oli tarkoitettu yms...

No mitä sitä pitäisi tehdä, jos osanotot ei käy, eikä voi kysyä onko kunnossa tai tarvitseeko jotain? Noi olis ne kolme asiaa, jotka mulle tulis ekana mieleen. En toki väitäkään olevani mikään paras tuki ja turva hädän hetkellä, mutta miten pitäisi toimia?

Minun mielestäni kuvailemasi ihminen kuulosti oikeasti siltä, että häntä huolestutti miten voit, halusi auttaa sinua ja oli pahoillaan mitä sinulle oli käynyt. En ymmärrä asennettasi ollenkaan. Taidat itse olla narsu.

En osaa lohduttaa ihmisiä itse ollenkaan. Kesällä minua koski itseäni läheisen poismeno enkä edes kertonut asiasta kenellekään kun aiemman kokemukseni mukaan se olen sitten minä joka joudun lohduttamaan niitä muita vaikka se poistuminen koskee eniten minua. Kerroin ihmisille asiasta vasta kuukausien päästä kun olin itse oman surutyöni jo hoitanut.

No kerropas miten sua sitten saisi lohduttaa?

Itse taas en kestä mitään lohdutusta. Olen kuin eläin, joka haluaa yksinäisyyteen haavojaan nuolemaan kun on suru tai kipu. Tulen takaisin ihmisten pariin vasta kun olen pahimman läpikäynyt itsekseni mieleni sisällä.

Ihmiset on niin erilaisia, toiset kaipaa lohdutusta, toiset ahdistuu siitä lisää. Ja lohdutuksen muodoissakin on niin erilaisia mitä ihmiset odottaa. Toinen haluaa tunnepohjaista tukea kuten puhumista ja halaamista, toinen käytännön tukea. Joten on ihan ymmärrettävää että ihmisten on vaikea tietää miten reagoida toisen suruun, kun ei voi tietää millaista tukea se toinen kaipaa.

Mä en osaisi sanoa mitään tuon kummempaa kuin ap:n valituksen kohteena oleva kaveri.

Nyt äkkiä tänne kaikki tieto siitä, miten pitää toimia.

Kun mun veljeni kuoli, kämppis kysyi: Oliko läheinen.

Toinen kyseli kk päästä "vieläkö surettaa".