" Isäni antoi minulle vitsaa lauantaisin" viestiin liittyen kerron..

ilman lapsia tietenkin. Ja kertoa heille tunteistasi ja siitä miksi et halua heillä käydä.

että en pysty heille kertomaan. Isäni laittaisi välit poikki iäksi. Äitini varmaan sisimmässään tietää (muttei halua tietää) syyn miksi en käy. Minulla on 4 nuorempaa sisarusta joilla jokaisella sama kohtalo.



Siskoni ei anna veljeni muuttaa pois kotoa, ennen kuin hänkin lähtee. Tilanne on kamala. Ja siitä ei puhuta. Vasta nyt, kun sisareni alkavat olla vanhempia ( yli y-a ikäisiä) olemme jonkin verran puhuneet keskenämme asiasta. Emme ole oikeastaan ollenkaan yhteydessä keskenämme. Vanhempien kanssa keskustelen viikottain puhelimessa. Jotenkin tuntuu, etttä kun voisikin vain pitää sen pelkän puhelin yhteyden varassa koko asian. Mutta aina kun käyn kotona, seuraa minun puoleltani 3kk soittelulakko. Minua ahdistaa niin kovasti!! Vaikka silloin ei mitään tapahtusikaan, mutta se tunnelma... :(



Ap

puhun sisarista, vaikka tarkoitan sisaruksiani. Eli siskojani ja veljiäni.



Ap

Jos sisaruksiasi kohdellaan noin?

Sieltä ohjaavat eteenpäin. Toivottavasti saat voimia puhua asiasta myös sisaruksillesi sen jälkeen kun olet itse saanut apua. Mitenhän sinun äidille käy sitten kun kaikki lapset ovat muuttaneet kotoa pois...?

Mutta sitä sinun ei kyllä kannata nyt murehtia. Yritä itse saada apua ja keskity omaan paranemiseen.



Ikävä tilanne. Toisia on niin helppo neuvoa.

Isäni ei ole koskaan tikullakaan äitiini koskenut. Ainoastaan meihin lapsiin. Tätä ei ikinä uskoisi kukaan jos jollekin meidän peheestä tämän kertoisin. Ikinä en ole mitään positiivista itsestäni kuullut, joka asiasta isäni kaivaa sen huonon puolen esiin. Äitini on alistettu, vaikkei ikinä uskoisi. Isäni on helvetin omahyväinen ja kateellinen ihminen, ja lasten kustannuksella pönkittää itsetuntoaan!!!!



Ap

Kuulostaa aika paljon siltä. Siitä löytyy tietoa ja jotain tuki ryhmiäkin kai netistä.

Revi siitä sitten elämäneväitä tuollaisesta lapsuudesta! Ainakin nyt tunnen olevani luonteeltani vahvempi, joten jotain niistä ajoista kai sain... ja minulla on ihana mies ja vauva :)!!! Arvaa miten paljon rakkautta tuo pikkuinen meiltä saa... Mutta vihaksi pistää tuollaiset äijät jotka lapsiaan pieksää, ei ne tajua kuinka toista satuttaa!



Kuinka kauheata että sinun pitaa sisarustesi puolesta pelätä. Hae itse apua jos tunteet ja muistot ahdistaa. Minua itseäni helpotti ajatella niin että kaikella on tarkoitus, ja olen yrittänyt luoda elämästäni niin positiivisen kuin mahdollista. En tiedä auttaako tämä... vaikeaa on toista neuvoa. Voimia... *halaus

Jota yritän parhain mahdollisin kenoin kasvattaa positiivisesti ja kannustavasti. Mieheni ei tiedä mitään taustoistani. Jos kertoisin hänelle, niin hän ehkä ymmärtäisi minua joissain asioissa paremmin. Mutta en tahdo laittaa omia vikojani minkään lapsuuden piikkiin. Näin hän saattaisi ajatella.... tai sitten minä ajattelen.



En kysy miestäni ikinä mukaan vanhempieni luo, hän on käynyt 4v aikana ehkä 3x siellä. Isäni pitää häntä sen takia " ihme hiipparina ja luimuna" koska ei tiedä, että minä lähden aina tarkoituksella sinne silloin, kun mies varmasti töissä.



Nyt viimeisen puolen vuoden aikana olen miettinyt vasta näitä asioita ja minusta tuntuu että päässä alkaa olla liian paljon asioita joista ei voi puhua kenellekkään. Enkä todellakkan kärsi mistään mielenhäiriöistä, masennuksesta tms vaan normaalin pinnan alla on luurankoja niin sanotusti...



Ap

Jos en ole mitään muuta tässä elämässä tähän mennessä oppinut niin sen, että rehellisyys ja avoimuus kannattaa aina. Suosittelen.:)



Kaikkea hyvää toivon sinulle elämässäsi eteenpäin.

Ap:n kannattaa ehdottomasti hakea ammattiapua. Itselläni on samantyyppisiä kokemuksia (lievempinä) ja sairastuin ensimmäisen kerran vakavaan masennukseen noin 35-vuotiaana. Jälkeenpäin ajatellen lieviä masennuksia oli ollut jo sitä aiemmin. En usko, että juuri kukaan psyykkiseltä rakenteeltaan normaali pystyy pitämään näitä luurankoja hiljaisina loputtomasti. Kyllä ne sieltä kolistelevat esiin erilaisina oireina, kullakin sen mukaan mikä heikoin lenkki psyykessä tai fysiikassa on.



Olen perinyt taipumukseni serotoniiniaineenvaihdunnan häiriöihin isältäni - olen masentuneena ja ahdistuneena joskus lähes samanlainen kuin hän silloin takavuosina. Paitsi että minä en ole väkivaltainen ketään kohtaan ja olen hakenut itselleni apua. Mutta ihan sama halu sanoa toisille pahasti muka helpottaakseen omaa oloaan ja halu syyttää kaikkia muita kaikesta, mikä menee pieleen. Ja masentuneen mielestä kaikki on pielessä aina.



Minua on auttanut terapian ja mielialalääkkeiden ohella jooga ja meditaatio, joilla on selvästi mielialaa parantava vaikutus myös minuun.



MInäkin olen ollut tosi vihainen äidilleni, joka ei suojellut minua vaan halusi mieluummin pitää parisuhteensa koossa. En usko, että vanhemmille kertominen lapsuuden kokemuksista auttaa mitään. Isäsi luultavasti kieltää kaiken. Olen itse yrittänyt kertoa äidille joistakin jutuista, ja hän on täysin unohtanut kaiken. Hän myöntää, ettei hän muista meidän lasten lapsuudesta juuri mitään. Lapsuuteni avainkokemukset muistan vain minä itse, vanhemmilleni ne eivät merkitse yhtään mitään.



Sen sijaan olisi luultavasti hyödyllistä antaa yksipuolisesti anteeksi. Itse en ole siihen pystynyt, mutta sanotaan sen vapauttavan valtavasti psyykkistä energiaa.

Ihan oikeasti, että he ovat antaneet todella hyvät eväät elämään. " Ei ole tarvinnu katella kännisiä vanhempia eikä pelätä örisevää isää" . Näin isäni mielestä. Tekisi mieli huutaa että ei nii, ennemmin oisin jotain alkoholistia katellu kun isää joka selvinpäin käyttäytyy tuolla tavalla!!!!



raivostuttaaaaa!! Ap

Minä olen taas puhunut ja puhunut asiasta miehelle, koska sen olen kokenut helpottavan. Nyt asia on niin puhki puitu, että se ei enää mieltäni vaivaa. Ehkä sinunkin kantsis jotenkin se ' puhua puhki' , siksi ehdotin avun hakemista jostain. Itse en niin tehnyt - en voinut tuntemattomalle terapeutille puhua, koska en uskonut että kukaan voisi tajuta millaista se oli. Kirjoitin päivakirjaa, vähän niinkuin muistelmia, ja puhua pajatin itsellenikin. No tuo nyt kuulostaa hullulta, mutta tarvitsin saada se ulos jotenkin. Pakko oli koska minun tapani noihin aikoihin oli tukehduttaa ikävät ajatukset liiallisella bilettämisellä, ja muulla tyhmällä käyttäytymisellä, olin itsenituhoamiskierteessä. Onneksi tapasin mieheni ja tulin järkiini. Miksi et voi miehellesi avautua?



Ymmärrän miksi heidän (molemmat vanhemmat siis) mielestään pieksäminen oli ainoa keino kurittaa (inhoan tuotakin sanaa!), mutta anteeksi en anna, enkä näe syytä antaa. Rakkautta en ikinä kotona saanut; muistan kerrankin kun tätini, joka asui toisella paikkakunnalla, tuli kylään ja tervehti minua halauksella, etkä tiennyt miten siihen olisi tullut reagoida! Jäykistyin ja minua hävetti koska en tiennyt miten tuli käyttäytyä... Olin varmaan 7v. Suren sen lapsen puolesta joka olin silloin, mutta aion tehdä toisin omani kanssa, niinkuin varmaan sinäkin.



Kerroit että isäsi nimittelee miestäsi koska ette siellä paljon vieraile. Nimittelyllä ja vähättelyllähän ne heikompia kontrolloivat... Ja onnistuvat siinä jos et sano mitään.