olen taantunut jotenkin lapsuuteeni, mikä minua vaivaa?

up

En tiedä,mikä on kyseessä,mutta täällä toinen. Ikää 40v....yhtäkkkä tullut,parin viikon sisään. Kuulunee elämään,joku vaihe menossa....Ikävä kotiin :(

Ihan normaalia tuossa noin nelikymppisenä. Nuorella aikuisella on paremmat psyykkiset puolustusmekanismit traumojen torjuntaan. Sitten kun keski-ikä lähestyy niin ne defenssit joilla lapsuuden traumoja ja tyydyttymättömiä tunne-elämän tarpeita on torjuttu alkavat heikentyä. Tässä vaiheessa tulee kuvaan se oma sisäisen lapsensa kohtaaminen ja sen helliminen. Sitä ikään kuin ottaa sen roolin että kun omat vanhemmat eivät enää sitä lasta hoida, niin alat "vanhemmaksi" itsellesi.

Voit kuvitella itsesi sen ikäisenä lapsena kuin noissa tunnetiloissa itsellesi on luontevaa, ja rohkaista lapsi-itseäsi aikuisen minäsi kokemuksella, puhua itsellesi rohkaisua ja hyviä asioita. Tai voit vaikka halata nallea ja olla se hetken aikaa kuin lapsi, itkeä vähän ja kuiskata että on ikävä äitiä ja isiä. Ei sellainen ole kiellettyä. Katsele lapsuutesi valokuvia ja muistele sitä kautta omaa kasvuasi ja näe itsesi mukavana lapsena jonka itse hyväksyt.

Alat olla tarpeeksi kupsä käsitelläksesi ne vanhat lapsuuden traumat ja pelot. Nyt on sen aika.

suojella ja ymmärtää sitä sisäistä lasta ja sitä kaytta oppia sybemmin ymmärtämään omaa käytöstään ja rektioita. Ja opetella hyväksymään itsensä,ja opetella tekemään asioita toisin tai suhtautumaan asioihin toisin.

otollinen aika itsetutkiskeluun. Jostain apuaja ehkä kannattaa hakea tai lukea kirjoja tai nettiä,tai vertaisryhmät.

Itselläni sama juttu, tosin olen vasta kaksvitonen. Johtunee masennuksesta ja yksinäisyydestä omalla kohdallani, vaikken sitten tiedä kuitenkaan.

Minulla sama juttu. Olen aina ajatellut, että ihminen on onnellisempi jos katsoo elämässä eteenpäin, ei taaksepäin, ja olen ollut tosi tyytyväinen että lapsuuspaikkakunta ja lapsuusperhe on ollut toisella paikkakunnalla.

Sitten piti käytännön pakosta muuttaa takaisin lapsuuspaikkakunnalle. Aivan kamalaa, jo se itsessään. Sitten toinen vanhemmistani sairastui vaikeasti siitä muutaman kuukauden päästä, ja halusi käydä läpi elämäänsä ja meidän lasten lapsuutta, koska katui sieltä niin monia asioita (joiden tarkoitus ei ollut vahingoittaa ketään, vaan asiat ovat sellaisia mitä keskeneräinen ja traumatisoitunut ihminen elämässään tekee, koska ei osaa enempää. En kanna niistä mitään kaunaa vaan ymmärrän, vaikka itse vanhempana ei tulisi mieleen tehdä samoin.) 

Tämä kaikki on ollut liikaa, olen taantunut tunne-elämältäni ihan jonnekin lapsuustasolle, pelkään asioita joita pelkäsin lapsena, olen epävarma ja koko ajan henkisesti väsynyt ja huolissani. Tähän päälle vielä muut huolet elämässä, niin ei paljoa naurata. Olen ajatellut, että tällaista on aikuisen elämä, aika paljon enemmän perseestä mitä sitä etukäteen ajatteli, eikä tää nyt tästä tän kummoisemmaksi tule.

Oisko vielä kokemuksia?

Minulla tuollainen vaihe tuli kun äitini sairastui ja kuoli. Olin aina elänyt välittämättä menneistä, kun en halunnut antaa niille valtaa elämässäni. Sitten menneisyydessä jonnekin sysäämäni asiat ja omat kipupisteet heräsivät. Jouduin kohtaamaan uusia puolia itsestäni ja uudelleenarvioimaan suhdetta äitiin. Oli haikeaa huomata että meillä ei ollut keskenämme paljoa puhuttavaa.

Arvelisin että tuollainen vaihe on merkki eteenpäin menosta ja kasvusta. Oma kokemukseni on että se oli toisaalta mielenkiintoista aikaa koska asioita näki niin eri kantilta ja tunsi erilaisia tunteita kuin yleensä, mutta sinne oman pään sisäisiin asioihin ei kannata keskittyä epäterveellä tavalla.

Mulla on ollu nuoresta saakka ollu hetkittäin " vauvamainen" olo.
Nyt kun muistan tapahtumia, ei ihme.
Ihminen juuttuu siihen ikään missä on ollut jotain
traumoja.
Mä pelkään välillä kuin 2-vuotias lapsi.