Omien lapsuudenkokemusten kertominen lapsille

En ole mikään asiantuntija, mutta itse täysin väkivallattomassa perheessä kasvaneena olen huomannut  reagoivani lasten riitelyyn erilailla ja HUOMATTAVASTI aikaisemmin kuin väkivaltaisen lapsuuden kokenut kaverini.

Vaikka et itse käytä väkivaltaa kasvatuksessasi, niin et ehkä ole oppinut tunnistamaan väkivaltaista käytöstä ennakoivia merkkejä niin helposti kuin joku toinen, joka on oppinut tuntemaan rajansa turvallisemmin. Lasten kasvattaminen väkivallattomiksi on varmasti vaikeampaa ilman omasta lapsuudenkodista saatuja "sisäsyntyisiä" rajoja? Sinun kannattaisi ehkä puhua aiheesta esim. perheneuvolassa.

Itse en ottaisi noita sinun lapsuudenkokemuksiasi tuossa yhteydessä esiin ollenkaan. Sisarusten välinen töniminen lapsuuden riidoissa on kuitenkin ihan tosi eri asia kuin aikuisten parisuhdeväkivalta, saati vanhemman omaan lapseensa kohdistama pahoinpitely.

Aika ison taakan laitat lapsille, jos lähdet heidän mieliin rakentamaan minkäänlaista yhteyttä näiden kahden välille. Itse ajattelen vahvasti, että tavallaan kieli luo todellisuutta, varsinkin lapsille. Jos he sitten äitinsä puheista ymmärtävät olevansa samankaltaisia kuin nuo heille tuntemattomat lapsiaan ja kumppaneitaan pahoinpitelevät aikuiset, ja ehkä vielä senkin, että on vaarana että sellainen jotenkin kulkee suvussa, on paljon todennäköisempää että hekin siihen suuntaan toimivat, kun minäkuvaansa sellaisia viitteitä saavat.

Ehkäpä juuri tuo perheneuvola voisi olla oiva vaihtoehto, jos sinne pääset. Saisit toivottavasti toimivampia keinoja vähentää ja puuttua lasten väliseen riitelyyn, tönimiseen ja lyömiseen.

Eiköhän kaikki ala-asteikäiset sisarukset riitele enemmän tai vähemmän ja joillain tilanne kärjistyy myös tönimiseksi tms. - vaikka asia olisikin perheessä täysin ei-hyväksytty. Vanhempien omilla lapsuudenkokemuksilla tähän nyt ei taida mitään yhteyttä olla. Uskoisin, että ap:lla on oman taustansa vuoksi jopa herkemmin tuntosarvet esillä omien lasten kanssa tällaisissa tilanteissa ja mahdollisesti paremmat ellytykset havaita väkivaltaa ennakoivia merkkejä kuin meillä väkivallattoman lapsuuden eläneillä.

Olen kyllä kolmosen kanssa samaa mieltä tuosta asian esille ottamisesta enkä sekoittaisi lasten ajatuksia yhdistämällä näiden kahden täysin erilaista asiaa keskenään.

En vaikenisi omasta henkilöhistoriastani kokonaan, mutta miettisin tarkkaan, milloin lapset ovat kypsiä kuulemaan minkäkinlaisia juttuja. Yksityiskohtiin ei varmasti tarvitse mennä koskaan, mutta jälkeläisten on kuitenkin hyvä tietää edes pääpiirteissään omien vanhempiensa tausta ja historia. Koskaan ei tiedä, missä yhteydessä asiat nousevat esiin. Silloin on hyvä tietää edes jotain. Ei ole poissuljettu, että sinulle itsellesikin voisi iskeä päälle posttraumaattinen stressireaktio vielä vuosien jälkeen. Olisi aika hankalaa, jos kukaan perheestä ei tietäisi mitään. Mutta kuten sanottua, lasten ikä ja kypsyys pitää ottaa huomioon ja kertoa vain se olennainen, ei iljettäviä yksityiskohtia.