Raskaana ja esikoinen vasta 3 - haluan erota

Olen jo vuosia ollut onneton suhteessani. Ehkä mieheni ei koskaan edes ole ollut minulle se oikea.
Ryhdyin suhteeseen hänen kanssaan, koska tavatessamme hän oli kiltti ja mukava. Mitään suurta paloa tai mielenkiintoa häntä kohtaan en tuntenut, mutta
tiesin, että hänen kanssaan saan haluamani parisuhteen ja perheen.
Muutimme yhteen vuoden seurustelun jälkeen ja silloin ongelmat alkoivat. Mies ikäänkuin muuttui luonteeltaan:
itsepäiseksi ja vihaiseksi. Vihaiseksi kaikkea kohtaan.
Saimme kolme vuotta sitten lapsen, ja ensimmäiset vakavat ongelmat tulivat jo raskausaikana, sillä mies ei ollut henkisesti mukana raskaudessa, vaikka lasta halusinkin.
Sain hoitaa kaikki vauvaan liittyvät valmistelut yksin ja tunsin itseni yksinäiseksi.
Mies on lapselle erinomainen isä. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, josta tosin toivuin nopeasti.
Mies kesti minua silloin.
Ongelmat ovat kuitenkin jatkuneet. Mies ei puhu. Hänen lapsuuttansa varjostivat molempien vanhempien alkoholismi, mutta minulle hän vakuuttaa, ettei mitään ongelmaa ollut ja lapsuus oli
onnellinen. Olen sitten kuullut ihan toista miehen lähisukulaisilta. Mies on epäaktiivinen lähes kaikessa. Minä suunnittelen menomme, ostan lapsen vaatteet ja tarvikkeet, hoidan neuvola-ajat ja hammaslääkärit.
Mies ei ole kertaakaan suunnitellut yhteisiä lomiamme, ei edes saa itsestään irti mielipidettä, jos kysyn. Kun meille tulee miehen vieraita, minä hoidan ostokset, laitan ruoat ja siivoan yksin. Olen pyytänyt miestä olemaan aktiivisempi, mutta se ei ilmeisesti koskaan tule tapahtumaan.
Aktiivisuutta pahempi asia on perusasetelma, ettei mies kertaakaan ole pitänyt minun puoliani sukulaisiaan vastaan. Saatuani lapsen sain kuunnella miehen isän vihjailuja, ettei kannata päästää itseään lihomaan. Mies ei koskaan katkaissut isänsä puheita. Miehen sisko on ollut vuosikausia poissa töistä - syynä omien sanojensa mukaan masennus.
Tosiasiassa hän ei nauti työstään ja opiskelisi mielellään omassa tahdissaan ilman minkäälaista työntekoa. Lähes viisikymppinen nainen, joka mielellään olisi kotona vaan ja joisi alkoa. Nainen riitautuu helposti kaikkien kanssa, varsinkin kännipäissään. Olen todistanut jouluja, jolloin hän vetää jollekin sukulaiselle herneen nenään jostain pienestä ja ottaa ja lähtee.
Riitoja syntyy myös siskon ja mieheni välillä, ja heidän tapansa kommunikoida on nälviä ja sättiä.
Äitinsä häihin sisko tuli vuorokauden ryyppyputken jälkeen lähes sammumiskunnossa ja otti jopa alttarilla huikkaan vodkapullosta. Häälounaalla hän oli jo sammua pöytään. Ja hääpari molemmat ovat raitistuneita alkoholisteja.
Sisko tuntuu elävän harhaluuloissa, että on tavallista lahjakkaampi ja filmaattisempi kuin kukaan muu. Illanvietoissa hänen juttunsa keskittyvät juuri tähän ja siihen, kuinka huonosti elämä häntä on kohdellut. Todella rasittavaa kuunneltavaa.

Eilen kutsuimme sitten siskon kylään. Tarjoilu pelasi vähän liiankin hyvin. Jossain vaiheessa mieheni kieltäytyi tarjoamasta siskolleen enää teräviä.
Sisko mankui ja mankui juomaa, ja lopulta kaivoi taas omat terävät esiin. Onnistuin sitten suututtamaan hänet. Ok, syytä oli minussakin, mutta oli rasittavaa istua porukan ainoana selvänä (olen raskaana) ja kuunnella taas samoja asioiden paisutteluita. Kysyin sitten häneltä suoraan, miksi hän on antanut kohdella itseään niin kuin häntä kohdeltiin (se ei hänen kännisistä tarinoistaan selvinnyt) ja että miksi ihmeessä hän oli muuttanut pois kotoa niin nuorena, kun kuulosti, että hän oli muuttoon vielä epäkypsä.
Minulle taustoja ja syitä ei ole availtu, mutta ilmeisesti sohaisin mehiläispesään. Minun kai olisi pitänyt tietää, että sisko oli tässäkin kamalan vääryyden uhri. En vaan ole selvillä kuka syypää siihen oli. Sekä sisko että miehensä alkoivat huutaa minulle, miten aina minä pilaan kaiken ja olen syypää riitoihin. Sisko huusi suunsa puhtaaksi, että olen pahin tuntemansa narsisiti ja täynnä itseäni. Että olen aina niin täydellinen mukamas. Rupesi vielä imitoimaan minua kuin pikkulapsi ja huusi, että "oletko joku saatanan terkka", kun sanoin, että alkoholi on hänelle ongelma. Mieheni lisäsi vettä myllyyn ja huusi, että kaikki muut näkevät vikani paitsi itse. Hän asettui täysin siskonsa puolelle, ja koko tilanne tuntui epätodelliselta. Tämä räjähdysherkkä ihminen ja vielä kännissä. Puolusta siinä sitten itseäsi.
Lisättäköön, että kuuntelin kolmen todella juopuneen ihmisen solvauksia ja kolmevuotias lapsemme heräsi itkemään yläkerrassa. Pääsin onneksi pois tilanteesta.


Kävimme jo kolme vuotta sitten terapiassa, mutta se päättyi huonosti. Mies oli omalla yksilösessiollaan kertoillut oman näkemyksensä
ongelmistamme, ja myönsi itsekin liitoitelleensa. Tunsin olevani terapiassa jatkuvasti syytettynä. Pääni on ihan pyörällä: tunnenko itseäni ollenkaan? Olenko todellakin se hirviö, joksi mieheni minua kutsuu? Vai onko mieheni sekoittanut pääni? Olenko vain niin vaikea, enkä ymmärrä sitä itse? En tiedä enää mikä on totta ja mikä tarua. Sen vuoksi en ole aiemmin lähtenyt, koska mies on onnistunut vakuuttamaan, että syypää olen ainoastaan minä. Että minun pitää muuttua ja käydä terapiassa, hänellä ei ole osaa ja arpaa.
Poikamme on todella kiintynyt isäänsä. Jos lähden, niin miten sen teen? Meillä on omistusasunto, mutta mies iskee takuulla kapulaa rattaisiin sen myynnin suhteen. Lasta en uskalla ottaa mukaani, sillä mies varmaan soittaisi poliisit perään ja kertoisi minun vieneen hänet väkisin. Ehdotin lastenvalvojaa ja huoltajuussopimuksen tekemistä hänen luonaan. Mies sanoi, että siinä tapauksessa hän kyllä kaivaa kaiken mudan minusta ja oma syyni, jos sellaisen prosessin aloitan. Häviän kuulemma kuitenkin.

Pelottaa miten käy. En pysty menemään kotiin. Mies ei halua erota, mutta minä en pysty elämään ihmisen kanssa, joka suhtautuu minuun vain Olen nyt työpaikalla ja ensi yöksi vai johonkin hotelliin. Jostain varmaan huoneistohotelli pitää hankkia pidemmäksi aikaa, mutta se tarkoittaa eroa lapsesta. Ja kaiken kukkuraksi olen raskaana. Raskaus oli suunniteltu (kai haluni tulla vielä kerran äidiksi niin kauan kuin se on vielä mahdollista oli niin vahva), mutta olen sitä viime kuukausina katunut parisuhteen huonon tolan vuoksi. Nyt on liian myöhäistä katua, raskaus on pian puolivälissä.
Töissä seuraavat pari kuukautta ovat pitkiä päiviä. Miten selviän muutosta, arjen totuttelusta kahdestaan, miten edes ehdin viedä ja hakea lapsen hoitopäivän puitteissa? Nämä kaikki syyt puoltaisivat, että jäisin. Mies ivallisesti tänään huusi, että on kyllästynyt siihen, että uhkailen lähdöllä, että en koskaan kuitenkaan uskalla lähteä. Jo sen vuoksi tekisi mieli ottaa ja mennä. Laukku on työpaikalla pakattuna, mutta mieli raskaudenkin vuoksi erityisen herkillä. Miten kestän yksin ilman tukea? Äitini on sairas, enkä halua häntä rasittaa näillä ongelmilla. Ystäviä on muutama, mutta heidänkään kanssaan emme ole elämänvaihdeiden vuoksi enää niin läheisiä, että voisin tämän heille räväyttää.
Ainoat lähiomaiset ovat käytännössä mieheni ja poikani. Ja pian heitäkään ei ole.