Pelkäätkö kuolemaa?
Onko täällä kenelläkään samanlaista pelkoa kuin minulla? Pelkään nimittäin ihan kamalasti kaikenlaisia asioita, varsinkin nyt kun sain vauvan (2kk). En ole aiemmin tajunnutkaan, miten kovasti esim kuolemaa voi pelätä, että vauvalle tai minulle tai miehelle sattuu jotain ja kaikki menee. Ei tämä nyt vielä elämää rajoita, mutta miettiiköhän näin kukaan muu täällä...?
Kommentit (28)
Voi ei, ymmärrän hyvin. Tuossa vaiheessa sellainen pelkotila (varsinki jos niitä on paljon) tosi pahana voisi kai viitata masennukseenkin, kandee olla tarkkana sen suhteen.
Omaa kuolemaa en tippaakaan. Siihen liittyvää kipua tms kyllä -sekä läheisteni kuolemaa tietty.
Mäkin pelkään kuolemaa. Kyllä. Etenkin sellaista, että se tulee yllättäen ja jättää kaiken kesken. Eli varmaan miehen ja lapsien kuolemaa enemmän kuin omaani.
Kakkosvastaajalle, luin päikkäreiden aikana oheisen jutun. Siinä itse asiassa musta komeesti tiivistyy se, että pitää uskaltaa elää. Tsempiksi aloittajallekin.
Pelkään vanhenemista, kuolema on helpotus siitä.
Minulla myös reilun vuoden ja 2kk ikäiset lapset. Minäkin pelkään kauheasti. Lasteni puolesta. :( ehkä tämä vähän hellittää kun kasvavat..
En pelkää. Se on ollut joskus itsellä lähellä, ja joskus on tullut katsottua sivusta, ja tiedän yhden asian: pelkääminen ei auta mitään. Mutta kuten joku sanoi: jos asia rupeaa pyörimään päässä kovin paljon, kannattaa mennä juttelemaan jonkun kanssa. Pienen lapsen äitinä sun ei kannata alistua märehtimään jotain kuolemaa. Sulla on muuta paljon parempaa ajateltavaa.
Mulla on 5kk ikäinen vauva ja aloin pelkäämään kuolemaa jo odotusajalla. Pelkään (joskus menee yöunetkin), että joko vauvalle, minulle tai miehelle tapahtuu jotakin pahaa.
En pelkää kuolemaa, se on luonnollinen loppu elämälle, ja se on ihan jokaisella edessä.
t. ateisti
Pelkään että kuolen kun lapset ovat vielä nuoria, varsinki vanhimman lapsen puolesta koska hänellä ei ole isää, pelkään ettei saa jäädä kotiin siskonsa ja isäpuolensa kanssa jos kuolen
Älä pelkää! Se tapahtuu mikä on tapahtuakseen.
Minuakin pelottaa se, etten nää lasteni vanhenevan, menevän naimisiin, saavan omia lapsia... Se oikeastaan tekee tosi surulliseksi.
Kuten joku jo vastasikin, en pelkää kuolemaa vaan sitä miten kuolen. En halua tuntea kauhua tai tuskaa.
En pelkää. Lapsi on jo 14 ja pärjäisi varmasti miehen kanssa kahdestaan.
Yleensä en. Mutta mä mietin 85-vuotiasta sukulaistani; eikö HÄN pelkää. Miltä mahtaa tuntua, kun tietää, että elämää on enää muutamia vuosia. Eikö se jumalauta ole ihan paniikki. Miten kestää? Miten voi nauttia, jos tietää että on enää pari joulua, pari kesää, muutama juhannus, vappu... vai odottaako vanhukset ihan oikeesti jo kuolemaa, eikö mikään enää tuo iloa ja tunnu miltään. Jos kuolema on sitten helpotus? Vaikka olisi siis henkisesti ja fyysisesti terve vanhus.
En pelkää. Olen pelännyt. Mä jotenkin oon tajunnut, että liian monimutkaisesti ajateltuna sitä pelkää just lasten puolesta. Omaisten ja kavereiden puolesta. Sitä varmaan pelkää enemmänkin niitä tunteita. Todellisuudessa kun miettii näin omalta kohdalta, niin kuolema joka saapuu yllättäen ei pelota. Ei sitä kerkeä järkeillä. Mun elämä meinasi loppua muutama viikko sitten. Ihan yllättäen. Enhän mä olisi tiennyt mitään jos henki olisi lähtenytkin. Mä heräsin teholla ja sen jälkeen kelasin et mihin se aika kului? Enemmänkin ahdistaa se mitä kuulee tuolta ajalta puhuttavan. Eri asia on tietysti jos sairastuu vakavasti ja joutuu kohtaamaan sen ajatuksen kuolemasta. Ehkä kuukausien ajan.
En varsinaisesti pelkää kuolemaa, pelkään etten ehdi elää ennen sitä.