Mistä voimia erota?

Olemme olleet yhdessä kolme vuotta. Olemme molemmat alle 25-vuotiaita. Lukuisista syistä, joita kaikkia en jaksa tässä eritellä, todettakoon, että haluaisin erota poikaystävästäni. En kuitenkaan uskalla.

Kolme vuotta sitten minut valtasi tunne, jota luulin rakkaudeksi. Luulin, että tässä miehessä on kaikki mitä elämältä tarvitsen. Pikku hiljaa luovuin elämässäni kaikesta, jota luulin turhaksi tuon huuman vallassa. Mies ei pitänyt useimmista ystävistäni eikä siitä, että vietin aikaa heidän kanssaan. Ratkaisuni oli luopua ystävistäni. Miehenihän oli paras ystäväni - mihin olisin muita tarvinnut? Samasta syystä minulta jäi moni harrastus aloittamatta, moni vaatekappale ostamatta, moni illanvietto käymättä: kun mies ei tykännyt. Luovuin koulutukseen liittyvistä unelmistani, koska mies ei tukenut niitä. Jotenkin tuntui, että ilmapiirillä ja tunteilla pelaamalla hän sai tahtoni ja persoonani hallintaansa.

Kahden vuoden yhdessäolon jälkeen vaaleanpunaiset lasit alkoivat säröillä. Mies petti luottamukseni kerta toisensa jälkeen ja käytti minua vastaan aseena kipeitä asioita, joista olin hänelle avautunut. Nämä konfliktit sovittiin, mutta jokin minussa liikahti. Aloin tarkastella suhdettamme kriittisesti ja pohtia, mistä aika ajoin kumpuava paha oloni johtuu. Pikkuhiljaa minulle alkoi valkenemaan, kuinka vahingollinen suhteemme onkaan.

Kuin salaa mieheltäni olen alkanut rakentaa itseäni pala palalta uudelleen. Olen aloittanut uuden harrastuksen, josta saan voimaa ja itseluottamusta. Olen alkanut luomaan ihmissuhteita ja käymään illanvietoissa. Tämä kaikki huolimatta kiukuttelevasta miehestä. 

Tuntuu, että elämä kirkastuu koko ajan. Sumu, jossa olen elänyt kolme vuotta, on hälvenemässä. Huomaan, että mies aisitii sen. Hänestä on tullut toisaalta ruikuttava kakara ("tykkääthän sinä minusta vielä") mutta toisaalta välillä verbaalisesti aggressiivinen - hyvin ennalta-arvaamaton ja pelottava.

Kaikki ihmiset ympärillämme näkevät meidät melko onnellisena parina. Ja mikä pahinta, minä olen itse etupäässä ollut kiillottamassa julkisuuskuvaamme. Paitsi viimeisen reilun puolen vuoden ajan, kun olen alkanut kehittelemään omaa elämääni.

Ajatus erosta pelottaa minua edelleen. Suuri osa ihmissuhteistani tulisi katkeamaan eron myötä. Hylättyäni entiset ystäväni aloin muodostamaan ihmissuhteita mieheni kautta. Omat vanhemapani hylkäsivät minut kun hylkäsin lapsuudenuskoni. Miehen vanhemmat ja sukulaiset ovat olleet kuin oman sukuni korvikkeita. Olen työllistynyt välillisesti mieheni kautta, ja työsuhde ei olisi enää mahdollinen, mikäli eroaisimme.

Olen kai edelleen jollain tavalla henkisesti riippuvainen miehestäni vaikka minulla on usein paha olla hänen kanssaan. Meillä on ollut etäsuhde kaikki nämä kolme vuotta. Nyt olen harventanut tapaamiskertoja kiireisiin vedoten.

Mistä saisin voimia tehdä lopullisen ratkaisun? Miten uskallan kohdata sen tyhjiön, jonka eron myötä menetenyt suhteet jättävät jälkeensä? Älkää tuomitko minua, on riittävät paha olla ilmankin. Toivoisin ystävällisiä neuvoja.