Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen huomannut, että alitajuisesti vihaan vanhempiani
30.10.2014 |
Olen perheemme nuorin lapsi ja oireilen suhteellisen pahasti 30v kriisistä.
Olen välillä todella masentunutu ja mietin jatkuvasti vanhoja asioita. Olen ihmetellyt viime aikoina mm. tarvettani hyväksynnälle ja miesten huomiolle ja luulen tietäväni nyt, mistä asia johtuu.
Silloin kun olin lapsi, vanhempani olivat todella kiireisiä. Meillä oli jatkuvasti kotona huutoa, tavaroiden paiskomista ja muuta epänormaalia. Vanhempieni välillä oli selvästi jotain meneillään ja tämä tietysti myös heijastui lapsiin. Jouduin nuorimpana lapsena näkemään ja kuulemaan kaikenlaista. Mieleen ovat jääneet isän fyysinen kuristus, jonka kohteeksi usein vanhemmat sisarukseni joutuivat. itse sain kärsiä tästä myös vanhemmalla iällä.
Kotini ilmapiirissä ahdisti myös puhumattomuus ja ongelmista vaikeneminen. Asioita ei koskaan käsitelty vaikka selvästi suurin osa perheestämme oireili vakavastikin. Esim minulla oli rankka murrosikä, johon liittyi paljon kaikkea paskaa ja isosiskoni sairasti syömishäiriön, mistä vanhempani eivät olleet edes huolissaan! Kaikki haluttiin salata ja kulissia pitää yllä. Meidän lasten piti harrastustemme ja koulumenestyksemme kautta näyttää miten hyvin menee... Kuitenkin minua ja siskoani eism kiusattiin koulussa mutta kukaan ei huomannut tai halunnut huomata.
En saanut koskaan isältäni huomiota. Ennnen kuin tapasin nykyisen mieheni en edes tajunnut, että minähän voin olla joidenkin ihmisten silmissä jopa viehättävä. Koskaan isä ei kehunut, ei halannut, ei rohkaissut. Pahimmalta tuntui se, ettei isä puolustanut jos joku solvasi minua. Murrosiässä aloin tosiaan oirehtimaan pahasti ja oli pahoja yhteenottoja isäni kanssa. Isä oli välillä todella kovakourainen.
Olen saavuttanut suhteellisen paljon hienoja asioita aikuisiällä ja ollut tästä jopa kiitollinen vanhemilleni. Tajuan sen kuitnekin johtuvan siitä, että olen saanut rakastavan miehen, joka on kiskonut minua ylöspäin ja hyävksynyt minut tälläisenä kuin olen. Ei nämä saavutukset ole vanhempieni ansiota. En edes uskalla miettiä missä nyt olisin ilman miestäni. Olen tuntenut ensimmäisen kerran elämässäni, että minä olen hyvä juuri tälläisenä kuin olen. Vieläkin kyllä yritän kaikenlaisten suoritusten avulla todistella ihmisille miten hyvä olen. tämä on jäänne lapsuudestani, missä erilaisten suoritusten kautta hivelin äitini paskaa itsetuntoa.
En tunne, että minua on koskaan rakastettu lapsena sellaisena kuin olen. Kukaan ei koskaan kysynyt minulta mitä haluan tai mistä nautin.
Olen katkeroitunut ja en jaksaisi olla vanhempieni kanssa missään tekemisissä. Olen kuitenkin onnellinen näistä tunteista. Nämä selittävät minulle monta asiaa. Mutta miten nyt? Mitä minun kannattaisi tehdä? Kohtalotovereita?
Kommentit (27)
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 13:23"]
Voit valita jäätkö vellomaan katkeruuteen ja vihaan vai jatkatko elämässä eteenpäin ja keskityt positiivisiin asioihin.
[/quote]
Itse asiassa olet väärässä: traumatisoinut ihminen ei todellakaan voi valita, vellooko traumoissaan vai ottaako itseään niskasta kiinni ja ajattelee positiivisesti aurinkoisesti hymyillen. Sun empatiakyvyttömyys on vain tietämättömyyttä. Et tiedän, miten psyykkinen trauma muuttaa ihmisen aivojen rakennetta ja käyttäytymistä pysyvästi. Psyykkinen trauma ei vain näy ulospäin, kuten esim jalan amputointi, joten sitä on helpompo vähätellä. Et sanoisi ihmiselle, jolla on jalka amputoitu, että siitä vaan lähdet reippaasti lenkille ja lopetat sen itseäälin ja traumassa rypemisen, kyllä se jalka siihen takisin kasvaa kun vain jaksat olla positiivinen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä oot onnekas, kun let löytänyt miehen joka on sua tukenut ja rakastanut. Mä olen klassisen narsisti-äidin lapsi ja mulla on asiat aika huonosti noin niin kuin henkisesti. Olen kyllö ihan ok pärjännyt elämässä, mutta koko elämä on jatkuvaa taistelua ja toipumista. Välillä vaivun syvän masennukseen ja itsemurha-ajatuksiin.
Olen vasta nyt alkanut lukemaan netistä tietoa narsistiäideistä ja se on auttanut paljon. Nyt ymmärrrän, että äitini harjoittama henkinen väkivalta ja ne eri tekniikat ovat klassisia narsistiäitien harjoittamia väkivallan muotoja. Se ei ollutkaan mun syytä, että olin äitini uhri ja syntipukki, vaan mun äiti on psyykkisesti häiriintynyt ihminen.
Nyt tiedän, ettei ole mileikuvitukseni ansiota, vaan ihan fakta on, ettei äitini kykene rakkauden, empatian ja syyllisyyden tunteisiin. Hän on syvästi häiriintynyt narsistinen ihminen. Ei ollut mun syy, että synnyin sellaisen äidin lapseksi. ikävä kyllä hän kerkesi aiheuttaa niin paljon tuhoa mulle, etten toivu koskaan. Mun minuuden kehitys häiriintyi narsistisen väkivallan alla kasvuaikana ja tulen olemaan lopun elämääni jotenkin sekaisin.
En ole uskaltanut tehdä lapsia, etten muuttuisi äidikseni. Olen menettänyt niiinn paljon elämässäni vaikean taustani vuoksi, eikä kukaan voi auttaa saatikka ymmärtää, koska lähes kaikilla on ollut ihanat tai ainakin normaalit äidit, eivät voi käsittää että oma äiti voi olla pahuuden ruumiillistuma ja tuhota oman lapsensa.
Et kuitenkaan voi sitä lapsuutta muuttaa joten eikö olisi vain parempi hyväksyä se sellaisena kuin se oli?
Se lapsuus kuitenkin teki sinusta sellaisen ihmisen kuin olet niin hyvässä kuin pahassakin.
Pelottavan kiinni olet miehessäsi ja jopa omat hyvät saavutuksesi luet miehen ansioksi vaikka sinä itse ne olet saavuttanut toki miehen tuella mutta itse kuitenkin.
Omaa aikuisen elämää ei voi rakentaa noin vahvasti yhden miehen varaan sillä elämässä ei tiedä mitä sattuu.
Voit valita jäätkö vellomaan katkeruuteen ja vihaan vai jatkatko elämässä eteenpäin ja keskityt positiivisiin asioihin.
Olet oikeassa. Ei ollut tarkoitus pistää kaikkea hyvää mieheni ansioksi. Mutta hän on se, joka on kehittänyt ja parantanut itsetuntoani.
Miten sen lapsuden voi hyväksyä sellaisena kuin se on? Jos asiat pyörivät koko ajan mielessä, on vaikea keskittyä mihinkään. Plus että on olemassa ongelmia, jotka johtuvat tuosta lapsuudestani. Miten pääsen niistä ongelmista eroon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on samanlaisia tunteita ja kokemuksia omasta lapsuudestani. Minua helpotti se oivallus, että vaikka lapsuuteni oli mitä oli eikä todellakaan kovin onnellinen, niin aikuisuudestani voin tehdä juuri sellaista, mitä haluan. Eli yritän välttää negatiivisuudessa ja katkeruudessa pyöriskelemistä (mikä on välillä vaikeaa) vaan koetan suunnata sen energian siihen, että teen tässä nykyisessä elämässäni asioita ja valintoja, mitkä tekevät minulle hyvää ja minusta onnellisen ja tyytyväisen. Se on auttanut myös opettelemaan pois hyväksynnän hakemisesta ulkopuolelta.
Elämä on meidät muokannut sellaisiksi kuin olemme. Vahvuutta on antaa anteeksi ja olla sitä mitä on. Jokainen elää elämänsä yksilönä ja on itse omasta elämästään vastuussa. Menneisyyttä ei kukaan voi muuttaa, mutta tulevaisuudesta olemme itse vastuussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, mun mielestä sulla on tuolla perusteella täysi oikeus vihata vanhempiasi, ja jotkut anteeksiantohymistelyt voit unohtaa suoralta kädeltä. Anteeksi voidaan antaa, jos sitä aidosti katuvana pyydetään; ei vanhemmilla ole mitään syytä odottaa automaattista anteeksiantoa. Tosin ei siihen vihaan kannata jäädä vellomaan vaan nostaa leukaa ja yrittää jatkaa omaa elämää eteenpäin niin kuin pystyy. Pitäkööt tunkkinsa.
Minulla oli ihan normaali perusturvallinen lapsuus. Silti voin avoimesti myöntää, etten erityisemmin pidä omista vanhemmistani enkä oikein jaksa heidän seuraansa. Välit ovat asialliset, eivät lämpimät.
Samanlainen lapsuus täällä, väkivaltaa vain enemmän ja kohdistui erityisesti minuun. En ole tekemisissä vanhempieni kanssa mutta sain katkaistua välit vasta 30v iässä. Siitä alkoi toipuminen ja harmi etten tehnyt sitä jo aiemmin.
Vanhemöani syyttää kaikesta minua (että olen hullu, keksinyt kaiken itse, vääristelen menneitä, mitään pahoinpitelyitä ei muka ollut jne, eli itseään suojellakseen vääntävät asioita). Muuta siis joo, anteeksi eivät pyydä koska ovat sitä mieltä että MUN pitäisi anoa anteeksi niiltä kun olen niin vaikea: )
Tuollaisille vanhemmille on ihan oikein että keskenään saavat kärsiä toisistaan. Anteeksi voin antaa mutta elämääni en enää päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 13:37"]Mulla on samanlaisia tunteita ja kokemuksia omasta lapsuudestani. Minua helpotti se oivallus, että vaikka lapsuuteni oli mitä oli eikä todellakaan kovin onnellinen, niin aikuisuudestani voin tehdä juuri sellaista, mitä haluan. Eli yritän välttää negatiivisuudessa ja katkeruudessa pyöriskelemistä (mikä on välillä vaikeaa) vaan koetan suunnata sen energian siihen, että teen tässä nykyisessä elämässäni asioita ja valintoja, mitkä tekevät minulle hyvää ja minusta onnellisen ja tyytyväisen. Se on auttanut myös opettelemaan pois hyväksynnän hakemisesta ulkopuolelta.
[/quote]
Aivan näin! Minulla on vähän samanlaisia kokemuksia nuoruudestani. Olen käytännössä kasvattanut itseni n. 12 vuotiaasta. 15 vuotiaana kuitenkin päätin, että tämä on minun elämäni ja en anna perheelleni sitä iloa, että pilaan sen. Kuten sinullakin ap, minä eheydyin mieheni avulla.
Olen todella vahva ihminen ja saatan vaikuttaa todella kylmältä ja laskelmoivalta, mutta kun ei ole ollut ketään keneen luottaa, on ollut pakko tehdä itselle selviytymiskeinot, jotka eivät nojaa muihin ihmisiin. Mieheeni luotan sataprosenttisesti samoin appivanhempiini!
Oma perheeni aiheuttaa minulle mielipahaa aina aika ajoin. Nytkin siskoni laittoi välit poikki, koska en antanut lastani hänen autoonsa, hänen juuri kehuttuaan kuinka lujaa oli päästellyt autolla. En kuulema luota häneen. Ja totta se kyllä onkin, en luota yhteenkään perheessämme. No ehkä pikkuveljeen luotan!
Välillä iltaisin muistelen kaikkia minulle traumoja aiheuttaneita tapahtumia, mutta sitten ajattelen, etten tarvitse niitä ajatuksia. En tarvitse lapsuuden perhettäni, en ole rakentanut mitään aikuisen elämästäni heidän varaan. Se helpottaa kummasti!
Koita siis kääntää asiat nykyisyyteen ja muista, että se on mennyttä eikä enää palaa!
Kohtalon toveri myös täällä!
Muutama asia mikä itsellä ainakin jeesannut:
1. Anteeksianto. Joo, en tätä ole koskaan suoraan vanhemmilleni sanonut, mutta jonkinlaisen hiljaisen asian hyväksymisen olen tehnyt. Anteeksianto on lääkettä, lähinnä itselle.
2. Olen hokenut paljon päässäni, että "vanhempani tekivät parhaansa". Kukaan ei varmasti tahallaan ole hirviö lapsillensa ja vaikka omatkin vanhempani tekivät paljon kauheuksia, olen tullut siihen tulokseen, etteivät he pahuuttaan sitä tehneet. He olivat ja ovat vieläkin hyvin ongelmallisia ihmisiä ja heillä on siihen omat syynsä. En halua tällä oikeuttaa vanhempieni tekoja, mutta asioiden "objektiivinen" ymmärtäminen auttaa pääsemään eteenpäin.
3. Tämä on ehkä hankala selittää, mutta yritän kuitenkin. Käyn joskus läpi vanhoja muistikuvia, esim. tappelutilanteita ja kuvittelen itseni siellä lapsiminän vieressä aikuisena. Tavallaan suojelusenkelinä puolustamassa ja selitän lapsiminälleni, ettei nämä jutut minusta johdu ja minäkin olen toiminut kys. tilanteissa parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä höpöhöpöltä, mutta siitä on kuitenkin tuntunut olevan apua.
4. Menneisyys on mennyttä, mutta tulevaisuudesta voin päättää. Ajatus siitä, että ehkä 1,5/8 osa elämästäni on mennyt ja tehty, mutta tulevaisuus on minun käsissäni ja täysin päätettävissäni, helpottaa huimasti. Minä en ole se, mitä minulle on käynyt, vaan se mitä teen siitä.
5. Tätä nykyä pidän kohteliaat välit vanhempiini. Soittelen juhlapäivinä ja tapaan heitä sillon tällöin, mutta tavallaan se erityisasema mitä heillä muuten olisi, on minun omasta päätöksestäni mennyt. He eivät ole juuri muuttuneet ja annan heille hyväksynnän olla sellaisia kuin ovat, mutta en erikseen pyydä heitä osallistumaan elämänääni enempää, kuin koen itse kestävän.
6. Hyviä puolia? No ainakin varmasti tiedän, miten en tule toimimaan mahdollisten omien lapsieni kanssa. Osaan myös arvostaa sisaruksiani ihan helvetisti ja ollaan toistemme tukena ja välillä myös toistemme vanhempia, jos näin voi sanoa.
Toivottavasti näistä on edes jotain apua. On todella hienoa, että olet tunnistanut itsessäsi juttuja, sillä se kertoo hyvästä itsetuntemuksesta, joka on tärkeä osa (ja ensiaskel) itsensä hyväksymistä ja rakastamista. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja mukavaa juhannusta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, itse samanlaisen lapsuuden kokeneena kasvatan lapseni toisin ja teen kaiken päin vastoin kuin omat vanhempani. Siis ihan kaiken. Olivat surkeita vanhempia.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 13:24"]
Elämä on meidät muokannut sellaisiksi kuin olemme. Vahvuutta on antaa anteeksi ja olla sitä mitä on. Jokainen elää elämänsä yksilönä ja on itse omasta elämästään vastuussa. Menneisyyttä ei kukaan voi muuttaa, mutta tulevaisuudesta olemme itse vastuussa.
[/quote]
Mulla on koko ajan paha mieli ja paha mieleni tuhoaa elämäni. Paha mieleni johtuu vanhemmistani.
Jos mun täytyy olla nyt itse vastuussa onnellisuudestani, niin se tarkoittaa sitä, että minua sai kiusata ja kohdella pahoin ja VAIN MINÄ korjaan jäljet. Joo, no, en pysty. en ole ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin olen katkaissut välini äitiini, luuseri isäni taas uuden vaimon myötä käytännössä minuun. Mutta äidin koen hirveänä taakkana, kiusaajakseni. En todellakaan osaa suhtautua ihmisiin kauniisti, jos koen, että mua loukataan, koitan aina loukata ja satuttaa takaisin. Tai tähän saakka elämässäni olen toiminut niin, olen 40.
On aivan hemmetin vaikeaa sietää takaisinsatuttamatta sitä, että joudun kärsimään. Mulla on miltei pakkomielteenomainen tarve satuttaa muita, kun he suututtavat minut. Minusta pahaa oloani ei muuten nähdä. Eikä siitä välitetä.
Nyt olen viimeisessä riidassani miehen kanssa koittanut olla vihailematta miestäni, jonka toiminta satutti minua. Tuntuu, että mies sitten jatkaa elämäänsä aivan kuin mitään ei olis sattunut. Vaikka mä kerroin hänelle loukkaantuneeni. Suoraan sanoen ei tee mieli olla hänelle ystävällinen. Eihän hänkään ollut minulle!
Tämmöistä on alkanut tapahtua, kun välit äitiin ovat olleet minun aloitteestani nyt parisen kuukautta jo katki. Eli että edes yritän saada riideltyä niin, että mies voisi auttaa minua. Mutta tuntuu, ettei mistään mitään tuu. Että mua tajuttais ikinä. Tämä on äitini vika, koska hänestä johtuu paha mieleni. Ja koska mulla on paha mieli, voin huonosti. Ja kun voin huonosti, se ei voi olla mun syy. Eli se on muiden syy, mieheni, äidin, ihan kenen vaan.
Tuli mm noista kirjoittamistasi kulisseista mieleen tämä ketju: http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aidit_onko_teilla_muilla_samanlaista
Onko jo tuttu ketju ap? Tuolla vain paljon saman tyyppisiä tarinoita kun omasi, huomaat ettet ole yksin.
Entä jos ei pysty olemaan vahva. Entä jos on sairastunut pysyvästi vanhempien välinpitämättömyydestä, uhkailuista, huonosta elämästä, siitä häpeästä, jonka on kokenut ja joka kulkee mukana aina. Kukaan ei voi sanoa, mitä tuntee, onko ihminen vahva tai heikko. Jos joku kirjoittaa anteeksiannosta niin ei ole kokenut vastaavaa, tai on vahva, mutta kaikki eivät ole.
Pitkä terapia ei oke auttanut. Paniikki kohtaukset ja masennus ovat osa elämää, ihan loppuelämän.
Pystyn samaistumaan. Itsellä aika samanlaisia tuntemuksia. Äiti on ja oli lapsena mielestäni kylmä ja aloitteeton, eli tylsistyin hänen seurassaan, isä taas oli etäinen, ei oikeastaan edes pitänyt sylissä koskaan, ei leikkinyt eikä osallistunut mitenkään, kiinnostuksen puutetta. Kun tulin teini-ikään, kiinnostuin urheilusta, yksin menin harrastuksiin ja sieltä pois, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita, mutta en lopettanut urheilemista. Välinpitämätön ja katkera fiilishän siitä jäi ja on edelleen. Olen ottanut asian puheeksi, miksi eivät panostaneet enempi urheiluuni koska olin valmentajan mielestä lahjakas, eivät ole vastanneet. Kieltämättä ottaa näin aikuisenakin päähän jos pyytävät jotain tai edes soittavat, katkeruus jyllää, se on selvä se. Joten et tunne mitään väärää, josta sinun pitäisi olla itsellesi pahoillaan, päinvastoin tunnet ihan oikeita tunteita - sinulla on siihen kaikki oikeus. Mielestäni voisit kommunikoida myös vanhempasi kanssa, sekin on oikein. Tsemppiä ja kaikkea hyvää - mitäs me holtittomista vanhemmista piittaamme!
Kirjoitan tänne vaikka tuskin kukaan enää lukee.
Mutta näin lohdutukseksi tms. vertailuksi. Kaikkein pahinta on tällainen tilanne: kamalat vanhemmat ja lapsuus joo. Aikuisiällä sairastutkin fyysisesti, menetät työkykysi, mutta niin veemäisellä diagnoosilla ettet "pääsekään" eläkkeelle. Sitten oletkin taloudellisessa riippuvuussuhteessa näihin vanhempiisi. Aivan kammottavalla tavalla mielenterveyttä syövä tilanne, joka jatkuu niin kauan kuin kestät sitä.
Jos ootte aikuisia, teillä on työkyky ja pystytte olemaan taloudellisesti riippumattomia vanhemmistanne, yrittäkää repiä siitä edes jotain lohtua. Voitte ehkä maksaa ja valita oikeasti hyvän terapeutin. Menkää ammattitaitoiselle hypnoositerapeutille kokeilemaan, saisitteko sitä kautta emotionaalista etäisyyttä traumoihinne ja vanhempiinne. Kaikella rakkaudella kirjoitan muille. Minun tilanteeni on järkyttävä.
Alue: Aihe vapaa
--