Olen huomannut, että alitajuisesti vihaan vanhempiani

Olen perheemme nuorin lapsi ja oireilen suhteellisen pahasti 30v kriisistä.

Olen välillä todella masentunutu ja mietin jatkuvasti vanhoja asioita. Olen ihmetellyt viime aikoina mm. tarvettani hyväksynnälle ja miesten huomiolle ja luulen tietäväni nyt, mistä asia johtuu.

Silloin kun olin lapsi, vanhempani olivat todella kiireisiä. Meillä oli jatkuvasti kotona huutoa, tavaroiden paiskomista ja muuta epänormaalia. Vanhempieni välillä oli selvästi jotain meneillään ja tämä tietysti myös heijastui lapsiin. Jouduin nuorimpana lapsena näkemään ja kuulemaan kaikenlaista. Mieleen ovat jääneet isän fyysinen kuristus, jonka kohteeksi usein vanhemmat sisarukseni joutuivat. itse sain kärsiä tästä myös vanhemmalla iällä. 

Kotini ilmapiirissä ahdisti myös puhumattomuus ja ongelmista vaikeneminen. Asioita ei koskaan käsitelty vaikka selvästi suurin osa perheestämme oireili vakavastikin. Esim minulla oli rankka murrosikä, johon liittyi paljon kaikkea paskaa ja isosiskoni sairasti syömishäiriön, mistä vanhempani eivät olleet edes huolissaan! Kaikki haluttiin salata ja kulissia pitää yllä. Meidän lasten piti harrastustemme ja koulumenestyksemme kautta näyttää miten hyvin menee... Kuitenkin minua ja siskoani eism kiusattiin koulussa mutta kukaan ei huomannut tai halunnut huomata.

En saanut koskaan isältäni huomiota. Ennnen kuin tapasin nykyisen mieheni en edes tajunnut, että minähän voin olla joidenkin ihmisten silmissä jopa viehättävä. Koskaan isä ei kehunut, ei halannut, ei rohkaissut. Pahimmalta tuntui se, ettei isä puolustanut jos joku solvasi minua. Murrosiässä aloin tosiaan oirehtimaan pahasti ja oli pahoja yhteenottoja isäni kanssa. Isä oli välillä todella kovakourainen.

Olen saavuttanut suhteellisen paljon hienoja asioita aikuisiällä ja ollut tästä jopa kiitollinen vanhemilleni. Tajuan sen kuitnekin johtuvan siitä, että olen saanut rakastavan miehen, joka on kiskonut minua ylöspäin ja hyävksynyt minut tälläisenä kuin olen. Ei nämä saavutukset ole vanhempieni ansiota. En edes uskalla miettiä missä nyt olisin ilman miestäni. Olen tuntenut ensimmäisen kerran elämässäni, että minä olen hyvä juuri tälläisenä kuin olen. Vieläkin kyllä yritän kaikenlaisten suoritusten avulla todistella ihmisille miten hyvä olen. tämä on jäänne lapsuudestani, missä erilaisten suoritusten kautta hivelin äitini paskaa itsetuntoa. 

En tunne, että minua on koskaan rakastettu lapsena sellaisena kuin olen. Kukaan ei koskaan kysynyt minulta mitä haluan tai mistä nautin. 

Olen katkeroitunut ja en jaksaisi olla vanhempieni kanssa missään tekemisissä. Olen kuitenkin onnellinen näistä tunteista. Nämä selittävät minulle monta asiaa. Mutta miten nyt? Mitä minun kannattaisi tehdä? Kohtalotovereita?