Onko hyvä vai paha juttu, kun 5-v ei ikävöi vanhempiaan?

Reipas ja itsenäinen ja tykkää isovanhemmistaan. Ole tyytyväinen tilanteeseen. Itse en todellakaan haluaisi sellaista lasta joka ripustautuu äidin helmoihin. Sitten nämä marttyyriäidit valittavat kuinka nicopetteri on niin kiinni äidissä, että vessassa ei voi käydä ilman lasta, mutta itse eivät ole kuitenkaan yrittäneet jättää lasta edes isän hoitoon, koska heti pelätään eroahdistusta.

Mutta onhan lapsissakin eroja, toiset vaan ovat takertuvampia kuin toiset, vaikka kuinka yrittäisi lasta kannustaa tekemään muutakin kuin roikkua äidin lahkeessa kiinni. Minunkin kaverini lapsi on ihan käsittämättömän arka vielä 3-vuotiaana, pelkää kaikkia muita ihmisiä kuin vanhempiaan. Jopa siis itseään pienempiä lapsia. Oma 1,5-vuotiaani taas ei ole edes vauvana vierastanut ketään ja tosi reippaasti ottaa kontaktia kaikkiin ihmisiin ja aina on jäänyt mielellään hoitoon isovanhempiensa luokse.

Itsevarma lapsi, joka on kasvanut rakastavien ihmisten ympärillä, joka luottaa aikuisten palaavan ja pitävän lupauksensa. 

Mä en muista koskaan varsinaisesti olleeni ikävästi soikeena tai edes pikkuisen koti-ikäväinen. Pienenä olin pitkiäkin aikoja kesäisin mummolassa ja muistot vaan hyviä. Myöhemmin olin leireillä yms. eikä koskaan käynyt pienessä mielessäkään, että esim. jättäisin leirin kesken "koti-ikävän" takia. Kotiin on aina kiva palata, mutta silti. 

Oma esikoinen on samanlainen. Jostain partioleiriltä ei aina kuulu pihaustakaan ennenkuin mennään tyttö sieltä hakemaan. Ja kivaa on ollut. Eikä nuoremmillakaan ole koskaan ollut kiirettä äidin helmoihin, vaikka nuorinkin on varsinainen pussieläin ollut koko ikänsä ja roikkunut lahkeessa enemmän kuin kaksi muuta yhteensä. En pysty edelleenkään käsittämään (etenkään isompia) lapsia, jotka eivät voi mitenkään olla poissa kotoaan yötä esimerkiksi. Todennäköisesti johtuu siitä, että moinen tunnetila on itselleni täysin vieras. En ikävöi mitenkään merkittävästi miestänikään, jos hän lähtee vaikka viikon tai parin työreissulle. Aina se on sieltä takas tullut. Lasten kohdalla saatan miettiä välillä, että mitenkähän siellä menee, jos esikoisesta ei mitään kuulu, mutta en mä edes heidän takiaan ikävästä riudu... Tiedän miltä ikävän pitäisi tuntua, sen perusteella, mitä joskus teini-ikäisenä riutui ikävästä jonkun ihastuksen takia. Mut kamalan raskastahan semmoinen olisi!

En koe olevani mitenkään epänormaali. Rakastan lapsiani ja miestäni, mutta ei mun sen takia tarvitse heidän seurassaan 24/7 olla. Osaan olla ihan omineenkin välillä. Eri asia nyt varmaan olis joku puolen vuoden pesti maailman toiselle laidalle, mutta tuskin tulee tapahtumaan... 

Meillä tyttö oli juurikin tuollainen ettei vierastanut ja meni reippaasti joka paikkaan ja viihtyi mainiosti sekä isovanhemmilla että päiväkodissa.

Poika taas oli ihan toista maata ja olisi vain ollut ikuisesti mamin kanssa kotona ja muu maailma oli ihan liian pelottavaa huh huh.