Olen 37 ja raskaus alkoi yhdestä ainoasta kerrasta - nyt kaduttaa

Meillä on entuudestaan 3-vuotias esikoinen. Olen aina automaattisesti ajatellut, että hänelle pitäisi saada sisarus. Esikoinen oli keskonen, alku hankala ja sitten masennuin. Vauvavuodesta puolet meni kärvistellessä.
Nyt lapsi on jo omatoiminen, omaa aikaakin on ja elämä suht helppoa. Minulla on mielenkiintoinen, joskin stressaava työ.
En tiedä miksi yhtäkkiä sitten päätin, että nyt toinen voisi tulla. Töissä kuormittavaa, ja kai jotenkin ajattelin, että haluan keskittyä johonkin muuhun kuin työhön. Ja ehkä ottaa sen takaisin, mitä missasin masennuksen vuoksi ekan kanssa. Esikoinen on isin poika, ja ehkä jotenkin kuvittelin, että nyt korjaisin tilanteen tokan kanssa ja saisin tuntea miltä tuntuu olla suosikki.
Ajattelin, että 37-vuotias, jolla on kaikenlaista pikkukremppaa ei tule ihan heti raskaaksi. En tiedä miksi sitten kuvittelin haluavani ja saavani harkinta-aikaan pidemmän yrityksen muodossa. Mutta boom! Yksi kerta suojaamatonta seksiä ja siitä se raskaus alkoi. Ja voin kertoa, että meillä seksiä on todella harvanlaisesti, jos ylipäätänsä spontaanisti enää on.

Tunnen kauheaa syyllisyyttä: raskaus ei tällä kertaa tunnu ollenkaan yhtä suurelta onnelta kuin ekalla kertaa. Tunnen syyllisyyttä, koska minulle annetaan lapsi, vaikka emme sitä edes juuri yrittäneet ja lähipiirissä on lapsettomia pareja, jotka vuosien hoitojen jälkeen ovat jo nyt liian vanhoja saamaan lasta. Tunnen syyllisyyttä, koska en koe olevani ekallekaan tarpeeksi läsnä. Rakasta, kehun, hellin ja kerron kuinka mahtava hän on, mutta samalla olen päässyt tähän oman ajan makuun kun lapsi leikkii jo pitkiä hetkiä itsekseen. Pelottaa synnytys, joka oli ekalla kertaa vaikea ja läheltä piti myös vauvalle, pelottaa se järjetön väsymys ja se, jos tällä kertaa sekoan ihan tosissaan. Pärjäämmekö taloudellisesti, vai onko kaikki extra nyt meiltä ohi kun kaikki menee välttämättömyyksiin. Itsekkäitä ajatuksia. Ja jos raskaana olen, joudun kärvistelemään nykyisessä stressaavassa työssä vielä lähes 8 kuukautta. Jos en olisi, voisin hakea toista työpaikkaa. Mutta tuon työpaikan myötä saisin sanoa hyvästit sille ajatukselle, että joskus vielä saamme toisen lapsen. Aletaan kuitenkin käymään pian lainatulla ajalla näin biologisesti. Pari vuottakin on tässä iässä jo merkittävä aika.

Miksi sitten haluaisin toisen lapsen? Haluaisin, että esikoisella olisi sisarus, joku, joka on hänen rinnallaan läpi elämän. Haluaisin, että hänellä olisi seuraa jo lapsuudessa. Ja itsekin näkisin mielelläni meidät nelihenkisenä perheenä. Raskaus ja vauvavaihe tässä pelottaa, mutta ottaisin heti toisen samanlaisen pikkukaverin, jos tarjolla olisi. Se ei pelota, mutta ne vuodet ennen sitä.

Kamala fiilis: raskaus on niin alussa, että se voi hyvinkin mennä kesken. Ja se, että tuntisinkin jotain helpotusta siitä on se rankin ajatus käsitellä. En tietenkään tällä hetkellä niin tunne, enkä haluaisi tuntea.

Sitä sanotaan, että kakkosraskaus on erilainen. Mutta onko normaalia ajatella näin? En tiedä ollako onnellinen vai epätoivoinen.