Lue keskustelun säännöt.
Vastarakastunut ja haluan lapsen!
06.08.2014 |
Meinasin kirjoittaa, että haluaISIn, mutta ei - vaan HALUAN. Mutta uskallanko heittäytyä huumassa näin suureen päätökseen? Olen tuntenut miehen vuosia, mutta erinäisistä syistä rakastunut häneen vasta muutama kuukausi sitten, jonka jälkeen olemmekin viettäneet aikamme hyvin tiiviisti yhdessä. Hän on myös hulluna minuun. Hän tuntuu turvalliselta, kaikkensa antavalta ja jotenkin omalta. On ensimmäinen mies, josta minulle on tullut olo, että hänet haluan lasteni isäksi. Mutta kuinka kauan tässä pitäisi sitten "harkita" ja "suunnitella"? Olen halunnut lapsia jo pari vuotta, mutta en entiseni kanssa, enkä kenen kanssa tahansa.
Mies on rennolla asenteella asian suhteen. Sanoo, että ei haittaa nopeakaan eteneminen, minun kanssa hän haluaa kuitenkin olla. Eli annammeko mennä vaan, yritetään ja katsotaan miten käy?
Kommentit (12)
Odottakaa nyt ainakin vuosi. Nauttikaa TOISISTANNE!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette tunteneet vuosia, joten mies ei varmaankaan paljastu väkivaltaiseksi/alkoholistiksi/miksikään muuksikaan täysääliöksi. Voi tietenkin olla, ette suhteenne pidemmän päälle toimikaan, mutta eihän pidempikään suhde ole takuu siitä, että se kestää loppuelämän ja lapsiperheen tuomat muutokset. Jos ikääkin on jo jonkin verran, niin miksi ei?
Toisaalta nyt teillä olisi aikaa nauttia vain toistenne seurasta ja tuosta rakastumisen ensihuumasta ihan kahdestaan: voisitte matkustella, tehdä asioita yhdessä, rakentaa suhteelle luottamuksellista ja turvallista pohjaa. Jos teillä olisi alla vähän pidempi suhde, olisitteko sitoutuneempia ja valmiimpia taistelemaan suhteenne puolesta silloin, kun pikkulapsiperhearki väsyttää?
Ehkä itse malttaisin mieleni edes vaikka puoli vuotta tai vuoden ja kerryttäisin ihania yhteisiä, kahdenkeskisiä muistoja suhteelta, jotka sitten toivottavasti kannattelisivat suhdetta karikoissa. :)
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 10:45"]
Olette tunteneet vuosia, joten mies ei varmaankaan paljastu väkivaltaiseksi/alkoholistiksi/miksikään muuksikaan täysääliöksi. Voi tietenkin olla, ette suhteenne pidemmän päälle toimikaan, mutta eihän pidempikään suhde ole takuu siitä, että se kestää loppuelämän ja lapsiperheen tuomat muutokset. Jos ikääkin on jo jonkin verran, niin miksi ei?
Toisaalta nyt teillä olisi aikaa nauttia vain toistenne seurasta ja tuosta rakastumisen ensihuumasta ihan kahdestaan: voisitte matkustella, tehdä asioita yhdessä, rakentaa suhteelle luottamuksellista ja turvallista pohjaa. Jos teillä olisi alla vähän pidempi suhde, olisitteko sitoutuneempia ja valmiimpia taistelemaan suhteenne puolesta silloin, kun pikkulapsiperhearki väsyttää?
Ehkä itse malttaisin mieleni edes vaikka puoli vuotta tai vuoden ja kerryttäisin ihania yhteisiä, kahdenkeskisiä muistoja suhteelta, jotka sitten toivottavasti kannattelisivat suhdetta karikoissa. :)
[/quote]
Aivan, olette kyllä oikeassa. Tunne vain on suunnattoman voimakas ja tahtotila samoin, en ole ennen kokenut vastaavaa. Tämän miehen kanssa vain näkisin haasteellisemmatkin ajat yhdistävinä, voin puhua hänelle myös monista asioista joista en koskaan ennen muille. Kaikki tuntuu tasapainoiselta. Myös se, että olen odottanut kauan ja haaveillut lapsesta kun se tunne voimakkaasti oikeasta ihmisestä iskee, tuntuu aiheuttavan tätä "hätäilyä". Ap
Joku haluaa tästä ristiinnaulita, mutta eikö joku aina? :D Voisin kertoa tähän oman tarinani. Joskus vertaiskokemukset auttaa. Tapasin itse mieheni viime vuoden maaliskuussa ja hullaannuin äkkiä täysin. Ennen hänen tapaamistaan olin täysin tympääntynyt ihmisiin, eikä aikomus ollut hetkeen sekaantua parisuhteeseen hetkeen. Noh, toisin kävi. Aloitimme seurustelun toukokuussa, jolloin vauvakuume alkoi oireilla (itseasiassa jo aiemmin, mutta toukokuussa vasta tajusin asian). Miehellä oli vakityö, hän oli vakaa ja luotettava, joten hänen tapaamisensa vahvisti vaan fiiliksiäni siitä, että haluan perheen ja lapsen. Alkuun vitsailin asiasta miehelle, mutta kun tämä vaikutti enemmänkin suhtautuvan vitsailuihini asenteella "tehdään vaan", niin ajatukset vakavoituivat. Kesäkuussa veljeni sai esikoisensa ja samana päivänä päätimme jo, että ollaan sitten hulluja, tehdään lapsi! Syksyllä olin jo raskaana. Jotenkin veto oli täysin luonteva, vaikka ennen en olisi harkinnutkaan lapsen tekoa näin pian. Tulin lopulta siihen tulokseen, että suhde kestää tai ei (paljolti se on itsestä kiinni), odotteli pidempään tai ei. Ja jos alamme odotella ja selvittää vuosikaudet, että onko meistä pitkään suhteeseen ja eroammekin, niin pahimmassa tapauksessa huomaa vuosien päästä olevansa ilman suhdetta ja sitä lasta. Itse olen eroperheestä, joka varmaan näkyy asenteessa. Mutta ikinä en edes katkeran eron takia estäisi isän ja lapsensa suhdetta ja tiedän ettei se riko lasta, vaikka vanhemmat eivät olisi yhdessä lopulta. Eikä avioliitto tai pidempi taival takana takaa yhdessäoloa myöhemmin. Ja heti alusta asti huomasin, että miehellä on samanlainen suhtautuminen parisuhteeseen kuin minulla: sen eteen tehdään töitä, eikä vain odotella, että asiat ovat täydellisiä ilman että niiden eteen tehdään mitään. Nyt meillä on 2kk tyttö ja molemmat onnemme kukkuloilla, kun molempien haaveena aina ollut lapsi, tai useampi. Tältä pohjalta sanoisin, että jos ajatus tuntuu hyvältä, niin ei ole syytä jäädä odottelemaan. Toteuta omaa "polkuasi" niin kuin parhaaksi koet. Joku paheksuu, mutta mitäpä se heille kuuluu. Pelkäsin itse alkuun läheisten reaktioita, mutta kaikki ottivat asian todella hyvin, jopa omat vanhempani, ainoa harmi oli se, että asumme niin kaukana heistä. Ja onnea!
Ihan oikeesti, älä nyt heti ryntää lapsiaa vääntämään. Minä olen ollut yhdessä miesystäväni kanssa 3v ja mies olisi halunnut heti ekan puolen vuoden aikana yhteisen lapsen, mutta onneksi minä olen harkitsevaa tyyppiä. Ei miehessä sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun molemmilla on jo lapsia, niin turha tätäkin suhdetta on pilata hankkimalla yhteisiä lapsia. Ja juu, miehen tunisn työkuvioista jo 2v ennen suhdettamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
6 jatkaa.. Toki pitää muistaa, että sitten se toisiin keskittyminen hieman vähenee lapsen tullessa. Mutta ei lapsen saaminen tarkoita, etteikö toista tulisi huomioitua. Meillä on ainakin hellyys säilynyt ja joka päivä halailemme ja pussailemme. Jossain jopa sanottiin, että se alun rakastuminen kestää juuri sopivasti sen kaksi vuotta, että pääsee pikkulapsiajan yli (liekö jäänne ajalta, jolloin lapset tehtiin pian?). Oli syy mikä vaan, niin se on yksi etu, jonka voi ottaa huomioon. ;) Sehän voi olla vaan hyvä, että alkuhuuma kantaa pikkulapsivaiheen yli, jolloin helposti voi "unohtua" toisen huomioiminen ja erotiikka. Eikä niin, että ollaan suhteessa muutenkin siinä vaiheessa, että pitäisi tehdä kovasti työtä suhteen eteen samaan aikaan kun on pieni lapsi huollettavana. Alkuhuumahan kestää 1-2 vuotta, jonka jälkeen tehtävä töitä eriytymisvaiheen takia, jonka jälkeen siirrytään kumppanuuteen ja homma tasaantuu (toki rankkoja kausia tulee sitten myös myöhemmin). Itse en haluaisi lasta juuri siihen saumaan, jossa muutenkin on rankkaa.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 10:58"]Ihan oikeesti, älä nyt heti ryntää lapsiaa vääntämään. Minä olen ollut yhdessä miesystäväni kanssa 3v ja mies olisi halunnut heti ekan puolen vuoden aikana yhteisen lapsen, mutta onneksi minä olen harkitsevaa tyyppiä. Ei miehessä sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun molemmilla on jo lapsia, niin turha tätäkin suhdetta on pilata hankkimalla yhteisiä lapsia. Ja juu, miehen tunisn työkuvioista jo 2v ennen suhdettamme.
[/quote]
Ei ne lapset pilaa automaattisesti suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
RASKAUTUMINEN on tärkeintä maailmassa. Siinä miehellä ei ole mitään merkitystä,
eikä sillä ole siihen mitään sananvaltaa. Nyt vaan haarat auki !
Reilun vuoden päästä voit valittaa kuinka suhde ei toiminut, alapää meni piloille ja
kyselet miten saat suuret elarit ja yteiskunnan tuet!
Mutta RASKAUTUMINEN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Mammapalstalta kun kysyt, niin täällä täytyy vähintään 7 vuotta seurustella ennen naimisiinmenoa ja sitten vasta tehdä niitä lapsia, jos Luoja suo.
Anna kuule palaa vaan, varsinkin jos ikä alkaa painaa! Länsimaalainen ihminen tekee itse ongelmia itselleen. Olet onnellinen, miksi teet asiasta hankalan? Mitä muutosta vielä odotat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä vaan :). 14 vuotta sitten mieheni kosi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, sanoin että haluan sitten lapsen ja miehelle sopi. Edelleen onnellisesti yhdessä ja useampi lapsi saatu.
Me olimme seurustelleet puoli vuotta, kun päätettiin alkaa yrittää. 8kk seurustelun alkamisesta tein positiivisen raskaustestin. Naimisiin menimme pari kuukautta ennen lapsen syntymää ja nyt meillä on ihana 7kk ikäinen vauva ja loistava parisuhde. 2v yhteistä taivalta takana ja vaikka tietenkin on ollut väsymystä ja muuta pienen lapsen kanssa, ei rakastumisen tunne ja huuma ole vieläkään laantunut.
Omalla kohdallani se meni niin, että aiemmissa suhteissa koko ajan takaraivossa kolkutti, josko jossain olisi kuitenkin jotain parempaa, mutta sitten kun se täydellinen osui kohdalle ei ole tarvinnut sellaista pohtia tai ajatella, että kaipa tämä on tarpeeksi hyvä.
Ollaan onnellisia koko perhe :)
Voi sösses sentään, mikä kiire asialla on?
Suosittelisin kyllä kunnollisia keskusteluja asian suhteen... Mutta te itse teette päätöksen.