Sielunkumppani - totta vai tarua?

Mulla on sielunkumppani, joka on vastakkaista sukupuolta. Ollaan ihan samanlaisia ihmisiä ja niin samalla aallonpituudella, että parisuhde olisi ihan helvettiä. Vaikka toinen saakin sut nauramaan ja ymmärtää sua parhaiten, se on kanssa se henkilö joka osaa loukata ja ärsyttää sua parhaiten.

Joo kuin sadussa. Juoppo, pelimies, rikollinen, valehtelija ja raiskari. Se oli sitä rakkautta.

on niin samanlainen, joojoomies, mä joojoonainen. ollaan synnytty samana päivänä mut eri vuosina, mut silti, ei tarvii kuin kattoo silmiin niin sen tietää. elellään omilla tahoillamme ja joskus vahingossa kohdataan. muistan sen aina kun eka kerran 20 vuotta (!) sitten katseet kohtasivat eka kerran. mut tässä sitä mennään ja kohta nelkyt lasissa. ei sitä koskaan tiedä miten elämä heittelee, mutta kun keskustelen hänen kanssaan, voisiko mikään olla helpompaa!!!

Minusta sielunkumppanuus ei ole sama asia kun hyvä parisuhde. Nykyinen mieheni on sielunkumppanini, meillä synkkaa todella hyvin yhteen (jo yli 10 vuoden ajan) me olemme sielunkumppaneita mutta en tiedä miten pitkälle se kantaa parisuhteessa. Toislaata ymmärrän sen, että jos jos eroamme, niin emme välttämättä löydä "yhtä hyvää" tilalle, puhumattakaan siitä että uudet kumppanit voivat hyväksyä "ystävyytemme".

Edellinen parisuhteeni oli tavallaan parempi mitä nykyinen, mutta sielunkumppaneita emme olleet. Tämä asia on hyvin monisyinen, sitä ei voi selittää joko/tai. Nykyisen kanssa olemme ihan samalaisia, me ajattelemme ihan samalla tavalla, arvostamme samoja juttuja ja meidän kemiamme toimii täydellisesti yhteen... MUTTA asiaa voisi verrata siihen että olisiko "paras mahdollinen" parisuhde Oman itsensä kanssa....

Kertokaa toki lisää kokemuksia, mä tässä yritän selvittää että mitä hittoa minulle oikein aiemmin kesällä tapahtui... Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien molemmista tuntui kuin ois tunnettu ennenkin, kaksi viikkoa ensitapaamisesta hätäjarrutus pelkojen ja menneisyyden haamujen tultua mukaan kuvioon, ja kuitenkin kumpikin on yhä poissa raiteiltaan. Ikää kummallakin on 35+.

-ap

Se elämäntilanne vaikuttaa myös. Tarkoitan sitä, että jos kaksi ns. eksynyttä ihmistä etsii jotain parempaa, niin kaltaisensa kohtaaminen voi tuntua sielunkumppanuudelta.

Mutta ihmisissä on eroja. Jos puhutaan vaikka kosketuksesta, niin joidenkin kosketus tuntuu taivaalliselta, joiden onkin on taas ihan blaah. Uskon että sielunkumppanuutta on olemassa, mutta taustat vaikuttavat. Jos on ns. onnellisessa suhteessa olevat ihmiset vert. parisuhteestaan irti pyrkivät, niin ensimmäiset tuskin kumppanuutta keskenään löytävät vert. jälkimmäiset.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 23:46"]Minusta sielunkumppanuus ei ole sama asia kun hyvä parisuhde. Nykyinen mieheni on sielunkumppanini, meillä synkkaa todella hyvin yhteen (jo yli 10 vuoden ajan) me olemme sielunkumppaneita mutta en tiedä miten pitkälle se kantaa parisuhteessa. Toislaata ymmärrän sen, että jos jos eroamme, niin emme välttämättä löydä "yhtä hyvää" tilalle, puhumattakaan siitä että uudet kumppanit voivat hyväksyä "ystävyytemme".

Edellinen parisuhteeni oli tavallaan parempi mitä nykyinen, mutta sielunkumppaneita emme olleet. Tämä asia on hyvin monisyinen, sitä ei voi selittää joko/tai. Nykyisen kanssa olemme ihan samalaisia, me ajattelemme ihan samalla tavalla, arvostamme samoja juttuja ja meidän kemiamme toimii täydellisesti yhteen... MUTTA asiaa voisi verrata siihen että olisiko "paras mahdollinen" parisuhde Oman itsensä kanssa....

[/quote]Niin ei se mikään itseisarvo ole, eikä hyvän parisuhteen tae, se on selvää. Millä tavalla se edellisen parisuhteen paremmuus ilmeni, ja miksi kuitenkin olet valinnut miehesi tämän eksän sijaan?

Mistä tiedät että miehesi on sielunkumppanisi, ja miten se vaikuttaa suhteeseenne? Onko sinulle ja miehellesi koskaan tapahtunut mitään erikoista, järjellä selittämättömissä olevaa? Tarkoitan nyt lähinnä outoja sattumia, tai tunnetta siitä kuin toinen ajattelisi toista erossa ollessa, tai sellaista, kun "vain tietää" että jotain on sattunut?

-ap

No juuri noin, me olemme alusta alkaen olleet ns. yhtä. Sitä on vaikea selittää, mutta olemme aivan samalaisia, me tiedämme mitä toinen ajattelee, pystymme täydentämään toisten ajatukset/lauseet jne. veikkaan että esim. kaksosilla voisi olla samanlaista? Samoin tuo että "aistii toisen", sitä tapahtuu paljon, eli tekee/ehdottaa jotain mitä toine on heti että "sanoiko siitä, ajattelin ihan samaa", ja vastaavasti se, että ollaan ihan hiljaa ja vaikka nyökätään toisille ja molemmat tietää "mistä on kyse".

Ongelmia on lähinnä siinä, että jollain tavalla on vaikeaa kun joku on niin lähellä itseä. Tietyllä tavalla "haaste puuttuu", tätä on vaikea selittää...! Kyse on ehkä siitä, että kun kaiken arvaa ennalta, niin mitä odotettavaa enää on? HYVIN vaikea keksiä esimerkkiä, mutta jos (tyhmän!) esmierkin keksii: jos aina tietäisit mitä saat joululahjaksi, ja kumppanisi arvaisi aina mitä hän saa, niin eikö se "ahdistaisi", vaikka saisit/ostaisit jotain ns. ennalta arvaamatonta? 

Jos toista lukee kuin avointa kirjaa, siinä on hyvät puolet mutta myös huonot. Tällä hetkellä ajattelen että hyviä on enemmän mitä huonoja, mutta en ehkä enää tulevaisuudessa. Ja tässäkin taas tulee ilmi se yhteys: tuostakin voimme puhua ja molemmat ymmärtävät mitä toinen tarkoittaa. En sano että parisuhde tarvitsee RIITOJA, mutta tietynlainen "epäsopu" on ehkä joskus hyväksi.

Ja exän kanssa sopivuudella taroitin sitä, että emme olleet sielunkumppaneita, mutta se EHKÄ hyvä parisuhde vaatii ns. tiettyä haasteellisuutta. Tavallaan sitä että joustaa ja saa joustoa osakseen, se sijaan että kaikki menisi aina ns. oikein koska molemmat ymmärtävät liiankin hyvin toisiaan. Vähän sama kuin monissa muissakin asioissa: liika täydellisyys ei toimi, vaan säröt ovat se mikä luo "elämää".

5

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 06:45"]Joku psykiatri taisi kehottaa juoksemaan ja kovaa jos luulee löytäneensä jonkun sielunkumppanin; nämä ihmiset todennäköisesti painelevat juuri niitä vääriä nappuloita sinussa eivätkä ole hyväksi. 

[/quote]Mä juttelin iäkkäämmän naimisissa olevan miespuolisen parisuhteisiin erikoistuneen psykoterapeutin kanssa aiheesta ja tapahtuneesta. Se kehotti kuuntelemaan omaa sisintä ja pitämään kiinni niin lujaa kuin mahdollista, kun sellaisia kokemuksia ei kaikille osu kohdalle koskaan. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että se ei ole mikään luulo tai paha enne, vaan erinomaisen hyvä asia ja totta. Tämä siis ensikäden tietona, eikä mikään "joku ehkä joskus jossain sanoi jotain"-juttu.

-ap

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 00:01"]Mutta ihmisissä on eroja. Jos puhutaan vaikka kosketuksesta, niin joidenkin kosketus tuntuu taivaalliselta, joiden onkin on taas ihan blaah.

[/quote]Voi taivas, älä muuta sano..! Iholla on myös valikoivan pitkä muisti, mulla oli lyhyt blaah-luokan laastarisuhde toisen miehen kanssa tämän kohtaamisen jälkeen, ja meinasin tulla hulluksi kun se kontrasti oli niin valtava niin emotionaalisen läheisyyden kuin fyysisen kosketuksenkin osalta. Blaah-miehen kosketuksen unohdin kun se sulki oven takanaan, vaikka oli hauska ja fiksu ja komea ja hyvätuloinen ja ties vaikka mitä, mutta sen sielunkumppanin kosketuksen mun ihoni muisti hyvin elävästi toista viikkoa... Blaah-mies puhui panemisesta, sielunkumppani rakastelusta, ja ero oli kuin yöllä ja päivällä. Mulla ei ole hajuakaan siitä, miten voin enää palata normaalielämään ja ruveta taas suhteeseen jonkun ihan kivan blaah-miehen kanssa. :-(

Kerrottakoon, että se ei ollut sivusuhde kummallekaan, reilusti ja rehellisesti sinkkuja ollaan molemmat.

-ap

Tarua. Toisten ihmisten kanssa vaan ns. synkkaa paremmin kuin toisten - niin parisuhderintamalla kuin ihmissuhteissa yleensäkin. 

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 06:45"]

Joku psykiatri taisi kehottaa juoksemaan ja kovaa jos luulee löytäneensä jonkun sielunkumppanin; nämä ihmiset todennäköisesti painelevat juuri niitä vääriä nappuloita sinussa eivätkä ole hyväksi. 

[/quote]

Kyllä tosiaan suurin osa terapeuteista on tätä mieltä. Se perustuu siihen, että kun toinen ihminen tuntuu tutulta, niin se tuttuus tulee lapsuudesta. Eli siinä miehessä on sama trauma kuin äidissä/isässä/hoitajassa. Voi toki olla muutakin tuttua, mutta trauma on yleensä se, joka ihmisiä vetää puoleensa (esim narsisti löytää aina oikean uhrin, hakkaaja hakattavan, joku valitsee aina uudelleen alkoholistin vaikka joka kerta sanoo ettei enää koskaan). Ja mitä isompi se trauma on, sitä vähemmän sitä tunnistaa itsessään. Pienemmän trauman näkee itsekin. 

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 10:58"]Mikä on sielunkumppanuutta? Tässä ketjussa kerrotut sielunkumppanuuden tunteet voi myös selittää ihastumisella tai silmittömällä rakastumisella.

Itse koen, että sielunkumppanuus on "synkkaamista" ja että haluaa olla toisen kanssa ja "touhuta" toisen kanssa. Kumppanuutta, jonka pohjana on rakastuminen, rakastaminen ja seksisuhde ja jonka päälle on rakennettu perhe, arki, talous. Suhde, jota yhteiset kokemukset ja muistot ja vuodet liimaavat. Tietysti paita&perseily menee liian pitkälle eikä tarvitse olla 100% ajasta yhdessä.

Kaksi samankaltaista löytää hajuttoman ja mauttoman harmonian ilman särmiä tai sitten molempien tahdosta toinen vie ja toinen vikisee ja molemmat ovat onnellisia. 

Särmiä haluttiin parisuhteeseen. Kertokaa, voiko toisistaan tasavahvan tappeluparin löytänyt pari olla sielunkumppaneita.

[/quote]

Nyt haluat syystä tai toisesta ymmärtää väärin. Mä ainakin olen tähän ikään mennessä ollut ihastunut ja rakastunutkin sen verran monta kertaa, että tiedän mitä silloin tavallisesti tunnen ja koen, miten se etenee ja kauanko tunne kestää. Ei niissä tule sellaista että aistii toisen läsnäolon ja tunteet myös silloin kun hän ei ole fyysisesti läsnä. Rakastumisen alussa voi olla tuttuuden tunne, mutta ei mitään sellaista, että toinen tuntuu siltä kuin olisi hädin tuskin eri ihminen ja myös ääneen kertoo sinulle asioita sinusta itsestäsi, joita hän ei voi sinusta vielä mitenkään järjellä tietää.

Ei se ole hajutonta ja mautonta, eikä varsinkaan intohimotonta luoja paratkoon! Siinä vaan ei ole esimerkiksi sellaista särmää, että vaikka konfliktin osuessa kohdalle voisi todella verisesti suuttua toiselle, ei varsinkaan silmittömästi huutaa ja raivota tyyliin "vittu mä vihaan sua kun olet tuollainen, en halua enää ikinä nähdä sua", kun sen vaan tietää ja tuntee ja ymmärtää niin hyvin mitä toinen kokee, että sama kuin itselleen suuttuisi ja itseään vihaisi.

Jos tuntuu alusta asti kuin olisi sielujen välinen voimakas yhteys ja sitä draamaa on vaikka viidelle muulle pariskunnalle jakaa, niin ei se sulje pois sielunkumppanuutta.

-ap

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 15:58"][quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 06:45"]

Joku psykiatri taisi kehottaa juoksemaan ja kovaa jos luulee löytäneensä jonkun sielunkumppanin; nämä ihmiset todennäköisesti painelevat juuri niitä vääriä nappuloita sinussa eivätkä ole hyväksi. 

[/quote]

Kyllä tosiaan suurin osa terapeuteista on tätä mieltä. Se perustuu siihen, että kun toinen ihminen tuntuu tutulta, niin se tuttuus tulee lapsuudesta. Eli siinä miehessä on sama trauma kuin äidissä/isässä/hoitajassa. Voi toki olla muutakin tuttua, mutta trauma on yleensä se, joka ihmisiä vetää puoleensa (esim narsisti löytää aina oikean uhrin, hakkaaja hakattavan, joku valitsee aina uudelleen alkoholistin vaikka joka kerta sanoo ettei enää koskaan). Ja mitä isompi se trauma on, sitä vähemmän sitä tunnistaa itsessään. Pienemmän trauman näkee itsekin. 

[/quote]

No varmasti silloin kun terapiassa puidaan jotain "miks mä taas lankesin juoppoon/narsistiin/hakkaajaan". Sellaisesta tuttuudesta ei tässä ole kyse, se on eri tunne. Olen senkin kokenut, se mies muistutti ulkonäöltään ja käytökseltään isääni, sellainen pitkä ja tumma wanhan hywän ajan todellinen herrasmies.

Tässä ei ole kyse väkivaltaisuudesta, narsismista, päihderiippuvuudesta tai muusta sairaalloisesta. Mies ei muistuta vanhempiani, hän ei ole ulkoisesti "minun tyyppiäni"(=isäni näköinen), hän ei liiemmin juo, minä vielä vähemmän, kumpikaan ei sulata kenenkään lyömistä tai muutakaan väkivaltaa, ja narsistejakaan meistä ei saa tekemälläkään.

Meillä ei lapsuuden kodissa juotu eikä lyöty, ei edes riidelty lasten nähden. Elämä oli onnellista ja turvallista, vanhempani olivat toisilleen "niitä ainoita oikeita", he rakastivat toisiaan syvästi, ja heidän avioliittonsa kesti kunnes kuolema heidät erotti -- eivätkä varmasti olisi tahtoneet eroon toisistaan silloinkaan, mutta siinä ei tahtoa kyselty tipan tippaa. Siispä mistähän mä jonkin valtavan suuren ja suuruutensa takia tunnistamattomaksi jääneen lapsuuden trauman olisin itselleni kehittänyt?

-ap

mulle kävi samalla tavalla. tavattiin, koettiin ihan mieletön yhteys ja mies säikähti ja juoksi karkuun. Ja minä jäin itku silmässä katselemaan.

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 00:58"]Tarua. Toisten ihmisten kanssa vaan ns. synkkaa paremmin kuin toisten - niin parisuhderintamalla kuin ihmissuhteissa yleensäkin. 

[/quote]Mihin perustat näkemyksesi? Oletko itse kokenut sellaista, kun toinen tietää sinusta hyvin henkilökohtaisia tunne-elämään liittyviä asioita, joita et ole kertonut? Kun tuntuu kuin olisi aina tuntenut toisen? Kun tunnet milloin toinen ajattelee sinua, ja tiedät, mitä hän tuntee sinua ajatellessaan, vaikka on fyysisesti aivan toisaalla?

Kun ihminen on rakastunut, menevät aivokemiat ns. "sekaisin". Silloin voi hyvinkin kuvitella moisen olevan mahdollista.

Tunsin joskus ihmisen, joka saattoi olla sielunkumppanini. En ole osannut selvittää itselleni, oliko hän todella sitä tai uskonko ylipäätään sielunkumppanuuteen. 

Hänen kanssaan tuntui, että puhuttavaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita riitti loputtomiin. Hetkittäin tuntui, kuin olisin jutellut oman itseni miespuolisen version kanssa. Valitettavasti olimme joissakin asioissa liiankin samanlaisia: jos tuli erimielisyyksiä, keskustelu meni raivostuttavan pikkumaiseksi jankkaamiseksi, koska kumpikaan ei voinut antaa periksi. Kumpikin tiesi toisen heikot kohdat ja osasi iskeä niihin. Lopulta minun oli pakko katkaista yhteydenpito suojellakseni itseäni ja omaa mielenterveyttäni. Suomeksi sanottuna hän oli henkisesti väkivaltainen, vaikka oli syytä kyllä minussakin.

Mietin häntä vieläkin usein ja jollain tavalla ajattelen, että ehkä hän oli sielunkumppanini. Jos löydän joskus läheisen ihmissuhteen, tulen varmasti vertailemaan uutta tuttavuutta tähän oletettuun sielunkumppaniini. Tiedän, että ajattelussani on jotain hyvin epätervettä. 

Tuon sekavan, intensiivisen ja ristiriitaisen kokemuksen jälkeen kaipaan turvallisuutta ja luottamusta. Kurt Vonnegutia mukaillen: Vähemmän sielunkumppanuutta ja enemmän molemminpuolista kunnioitusta, kiitos! Alkuperäinen sitaattihan kuuluu: 'Please — a little less love, and a little more common decency.'

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 00:23"]No juuri noin, me olemme alusta alkaen olleet ns. yhtä. Sitä on vaikea selittää, mutta olemme aivan samalaisia, me tiedämme mitä toinen ajattelee, pystymme täydentämään toisten ajatukset/lauseet jne. veikkaan että esim. kaksosilla voisi olla samanlaista? Samoin tuo että "aistii toisen", sitä tapahtuu paljon, eli tekee/ehdottaa jotain mitä toine on heti että "sanoiko siitä, ajattelin ihan samaa", ja vastaavasti se, että ollaan ihan hiljaa ja vaikka nyökätään toisille ja molemmat tietää "mistä on kyse".

Ongelmia on lähinnä siinä, että jollain tavalla on vaikeaa kun joku on niin lähellä itseä. Tietyllä tavalla "haaste puuttuu", tätä on vaikea selittää...! Kyse on ehkä siitä, että kun kaiken arvaa ennalta, niin mitä odotettavaa enää on? HYVIN vaikea keksiä esimerkkiä, mutta jos (tyhmän!) esmierkin keksii: jos aina tietäisit mitä saat joululahjaksi, ja kumppanisi arvaisi aina mitä hän saa, niin eikö se "ahdistaisi", vaikka saisit/ostaisit jotain ns. ennalta arvaamatonta? 

Jos toista lukee kuin avointa kirjaa, siinä on hyvät puolet mutta myös huonot. Tällä hetkellä ajattelen että hyviä on enemmän mitä huonoja, mutta en ehkä enää tulevaisuudessa. Ja tässäkin taas tulee ilmi se yhteys: tuostakin voimme puhua ja molemmat ymmärtävät mitä toinen tarkoittaa. En sano että parisuhde tarvitsee RIITOJA, mutta tietynlainen "epäsopu" on ehkä joskus hyväksi.

Ja exän kanssa sopivuudella tarkoitin sitä, että emme olleet sielunkumppaneita, mutta se EHKÄ hyvä parisuhde vaatii ns. tiettyä haasteellisuutta. Tavallaan sitä että joustaa ja saa joustoa osakseen, se sijaan että kaikki menisi aina ns. oikein koska molemmat ymmärtävät liiankin hyvin toisiaan. Vähän sama kuin monissa muissakin asioissa: liika täydellisyys ei toimi, vaan säröt ovat se mikä luo "elämää".

5

[/quote]

Tiedän mitä tarkoitat. On huojentavaa ja lohdullista kuulla, että on muitakin, ja vieläpä niin, että se on ihan todellinen kokemus josta olette myös enemmänkin puhuneet. Meillä se kaikki oli niin intensiivistä ja tapahtui niin nopeaan, että ei paljoa ehditty jutella kokemuksista ennen kuin mies säikähti puolikuoliaaksi. Hän se ensimmäisenä kuitenkin sanoi että tuntuu kuin ois tunnettu ennenkin, ja tiesi ajatuksistani ja tunteistani asioita, joita järkeillen ei voinut tietää kun en ollut sanonut mitään asian vierestäkään. Nyt erossa ollessa aistin hänen läsnäolonsa kun hän ajattelee minua, ja tunnen osan siitä mitä hän tuntee niin tehdessään, ja aivan varmasti tietäisin ja tuntisin sisimmässäni, jos hänelle tapahtuisi jotain pahaa. Mietin jo, että olenko tulossa hulluksi, vai tapahtuuko tällaista oikeasti, mutta sitten muistin ns. äidinvaiston ja tuon kaksosten välisen yhteyden, eikä mieskään ole hoitoon kehottanut kun olen hänelle tuntemuksistani varovasti kertonut. ;-) Varsinkin muutaman lähettämäni viestin jälkeen miehen tunnereaktiot ovat tuntuneet hyvin voimakkaina ja saaneet minutkin joko hymyilemään itsekseni ihan typeränä ilman minusta tai omista ajatuksistani lähtöisin olevaa syytä, tai itkemään kuin maani myyneenä, vaikka viesteissä tai tilanteessa ei minun kannaltani ole ollut mitään sellaisiin tunnekuohuihin johtavaa.

Ymmärrän tunteen, ja sen miten se voi tuntua ahdistavaltakin. Minä en kaipaa yllätyksellisyyttä, draamaa tai arvaamattomuutta parisuhteessa. Yhden entisen kanssa tuli kiintiö täyteen sitä sorttia ihan vaikka loppuelämän tarpeiksi. Tämän miehen kanssa on järjettömän hyvä olla, ja tiesin jo ensimmäisellä tapaamisella, että muita en enää tahdo. Se varmuus on vain kasvanut ajan myötä. Meillä sitä haastetta on varmasti jo ihan riittämiin siinä, että juttu ei kaatuisi ihan lopullisesti noihin pelkoihin ja menneisyyden haamuihin (miehen eksä petti, luottamus niin elämään, itseen kuin naisiinkin on hukassa, ja itsetunto ihan rikki). Jos me tästä voittajina selvitään ja yhdessä saadaan elää, niin minä otan kyllä mieluusti vastaan loppuelämän ilman haasteita ja epäsopua. En yhtään surisi säröistä luopumista, jos vastineeksi saisin hautapaikan hänen viereltään.

-ap

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 01:17"]Kun ihminen on rakastunut, menevät aivokemiat ns. "sekaisin". Silloin voi hyvinkin kuvitella moisen olevan mahdollista.

[/quote]Miten selität saman ilmiön tilanteessa, jossa ihminen ei ole (vielä) rakastunut? Kun vaikka kaksosten tai äidin ja lapsen välillä tai läheisessä ystävyyssuhteessa aistii, että jotain on sattunut, tai vaikkapa että kohta kadulla nähdään/ovikello soi, vaikka toisen piti järjen mukaan olla aivan muualla?

-ap