Lapieni isä menehtyi
On aivan mielettömän surullinen olo.
Eilen puolenpäivän aikaan sain surullinen viestin että mieheni (tai oikeasti ei olla naimisissa) on menehtynyt työtapaturmassa.
Tuntuu että maailma kaatuu. Ajatukset ovat aivan tyhjät.
Mukana oli kertomassa asian kaksi poliisia ja kaksi naista kriisikeskuksesta. Kriisikeskuksen puolelta oli mielestäni tosi hyvä apua. Vaikka se on se ensimmäinen reaktio mihin he joutuvat vastaamaan niin mielestäni he osasivat työnsä erinomaisesti.
Pahinta tässä on se että perheeseemme kuuluu myös meidän tyttäret, 3,5v ja 1,3v. Nuorempi ei vielä näytä mitään merkkejä, mutta vanhempi tyttö kysyy ." miksi isä oli onnettomuudessa" ja " iskä ei tule enää kotiin kun hän oli onnettomuudessa" .
Onneksi en ole joutunut hetkeäkään ole yksin sen jälkeen kun saimme tiedon. Täällä on ollut ystäviä ja sukulaisia.
Kävin tänään katsomassa sen paikan missä hän menehtyi ja tuntui todella oudolta. Itseäni takia halusin mennä sinne ettei jää jälkikäteen harmittamaan etten mennyt. Helpompi se on nyt käydä läpi sen asian kokonaan kun että jälkeenpäin jää harmittelemaan kun en käynnyt.
Jostain syystä tuntuu että olisin menossa jonkinlaiseen shokkiin kun asiat eivät tunnu oikealta tai väärältä. Vai tuleeko todellisuus vasta sitten kun jään yksin tyttöjemme kanssa.
Apua on tarjottu monelta taholta ja aion myös käyttää sen hyväksi. En itse pystyy elää jos en saa asioista puhuttu, joten se on varmaan yksi syy minkä takia yleensäkään kirjoitan tänne.
Kommentit (12)
Voi, osaanottoja ja voimahaleja sinulle!!!
Ei osaa mitään järkevää kirjoittaa, voimia vaan hirmuisesti! Ota vaan apua niinpaljon vastaan kuin saat. Mutta niin varmasti teetkin. Halit vielä!
Siihen hetkeen ei koskaan pysty valmistautumaan, eikä tietämään millainen oma reaktio on. Shokki on tällä hetkellä sinulla se päällimmäinen tila.Käytä kaikki mahdollinen apu hyväksesi mitä ny irti saat, olen sydämeni pohjasta todella pahoillan tapahtuneesta, jaksamista sinulle ja lapsille!!! Hali..
Mun tän hetkinen olo on niin sekava. Hirveä kaipuu on, mikä on luonnollista, mutta itse tuntuu että yrjön jatkuvasti ja jopa huimaus. Päätä särkee ja hengen ahdistuksia. Ahdistukset tulivat eniten ekana päivänä, ja helpottui, mutta nyt tuntuu että niitä on alkanut tulla takaisin.
Olen niin monen kanssa käynyt tän asian läpi nää ekat päivät että nyt tuntuu että shokki alkaa mennä pois ja kaikki kysymykset ja asiat pyörii mielessä.
Ilalla vaan istuin ja ajatukset menivät niin nopeasti etten edes muista mitä ajattelin.
3,5v tytär on reagoinut tilanteeseen raskaasti. Hän kyllä puhuu siitä omalla tavalla, ja kysyy miksi iskälle kävi näin. Eilen hän halusi leikkiä iskän antamalla pelirahalla. Ja kun ne olivat niin korkealla ettei yltänyt siihen hän heitti yläkerrasta tuolin alas, (siis lastentuoli rappukäytävään).
Luojan kiitos mä silloin pysyin itse rauhallisena ja jaksoin kuunnella ja auttaa häntä. Hän vielä kovalla itkulla sanoo mitä hän haluaa, " ,,,,kun iskän kanssa käytimme sen silloin, niin haluan sen nyt" .
1,3v taas on juuri oppinut sanoo pappa, niin hän taas oli toissa päivänä kun ulko-ovi oli auki, niin sanoi ovenraolla " pappa, pappa" . Hän odotti iskää kotiiin.
Naapureita olen tavannut tänään muutaman, kun lähdimme vihdoin ulos. Ja uskon että parempi mennä nyt ulos ja kohdata niitä, niin kauan kun mulla on tukea kotona. Siis en tarvi vielä olla yksin kotona tyttöjen kanssa.
Miten voi aika päättyä niin äkkiä?
En löydä oikeita sanoja, olette koko perhe ajatuksissani, ja lähetän täältä hurjasti voimia sinulle !!!
Ihana että olet saanut tukea, ja tarvitset sitä myös jatkossa, hengen ahdistuksista voisin sanoa sen verran, että ovat paniikkioireita, henkinen shokki tulee ruumiillisina oireina ulos, kun mieli ei pysty niitä vielä käsittelemään.
Koskaan ei voi tosiaan tietää, milloin päivä on viimeinen, surkaa rauhassa, aika tuo loivennusta , vaikka se klisee onkin, teillä on yhteiset muistot aina vaalittavana, pidä hyvää huolta itsestäsi ja lapsista, elämä jatkuu teillä, ja aurinko pilkahtaa vielä teidänkin aamuun.
Voimia !
Ajattelin kertoa sinulle, miltä minusta tuntui kun lapsemme sairastui yhtäkkiä, ja tila oli erittäin kriittinen ensimmäisen yön, kun hän oli teholla. Itse muistan, että ensimmäinen viikko oli pahin, oksetti, ruoka ei maistunut, tuntui kun joku olisi kuristanut kurkusta, en saanut nukuttua ilman unilääkkeitä, kokoajan itketti. Voin vain jollain lailla samaistua suruusi, meidän lapsemme ei kuollut, teillä on iso menetys. Ota apua ja pura tunteitasi, juttele, ota myös omaa aikaa ja tee kaikkea, minkä koet hyväksi, ja mikä vähänkin voisi auttaa. erilaiset vertaistukiryhmät ovat myös hyviä, varmasti netistä löytyy, siellä on varmasti samanlaisen tilanteen läpikäyneitä ihmisiä. Tsemppiä ja jaksamista!
JO aikaisemmin lähetin voima haleja veljeni kautta ja toivottavasti ovat tulleet perille!Olette olleet mun mielessä koko viikon vaikka ei ollakkaan koskaan tavattu. Mieheäsikään en tavannut kuin ohi mennen veljeni luona ja hän vaikutti tosi mukavalta,ja myös veljeni piti häntä suuressa arvossa ja hyvänä ystävänä.Muuta en osaa teille toivottaa kuin voimia ja jaksamisia suuressa surussa.Aika parantaa haavat!
Tiedän mitä käyt läpi tällä hetkellä. Jokainen suree tavallaan.
Minun mieheni kuoli 3 kk sitten. Meilläkin oli yhteisiä lapsia, saman ikäisiä kuin teillä.
Olet varmasti shokissa vielä ja on todella hyvä, että saat apua lasten kanssa. Itse en muista miten tai missä lapset meni ensimmäisen kahden viikon aikana. Asuimme 2 kk vanhempieni luona, joten hyvässä hoidossa olimme kaikki.
Muistan sen äärettömän toivottomuuden tunteen, joka valtasi minut ajoittain. Tunne oli niin syvä, ettei sitä voi tajuta kukaan muu kuin vastaavan kokenut. Kaipaus, suru ja ikävä ovat vieläkin voimakkaana, mutta alan pikkuhiljaa vain tottumaan niihin. Ne ovat varmasti lopun elämääni mukanani, mutta niiden kanssa on vain opittava elämään. Onneksi toivottomuuden tilalle on tullut toivonpilkahduksia. Lapset ovat koko elämäni tällä hetkellä. Molemmat alkoivat voimaan paremmin kun muutimme omaa asuntoon ja jäimme keskenämme pyörittämään sitä meidän omaa arkea. Muistan kuinka tyttäreni huokaisi helpotuksesta kun näki minut ensimmäistä kertaa laittavan ruokaa mieheni kuoleman jälkeen. Lapset pärjäävät kyllä. Ikävä tietysti on heilläkin ja muistelemmekin isiä päivittäin. Aluksi se satutti, mutta nyt ei enää tunnu niin pahalle. Tyttäreni saattaa yks kaks muistaa, että isikin sanoi minua pikkuprinsessaksi tai mehän käytiin iskän kanssa tässä uimahallissa viimeksi jne.
Kun koet vertaistuen ajankohtaiseksi, googleta ´suomen nuoret lesket tai winkut´.
Lähetän paljon voimia tuulen mukana sinulle ja lapsillesi!
satuin lukemaan viestisi.
minun mieheni kuoli kesällä ja jäin 2 lapsen kanssa yksin.
aika on ollut todella rankkaa :(
tiedän todellakin miltä sinusta tuntuu.
vielä olet shokki tilassa ainakin minä olen vasta nyt 2kk tajunnut, että miestäni en takaisin saa :(
nyttenkin 5 päivää mennyt itkeskellen ja nukkunu olen todella huonosti jo monta kuukautta. illat ja yöt pahimpia silloin aina miettii kaikkea mitä teimme yhdessä.
olisi todella ihana tietää koska tämä suru alkaa helpottamaan?
muita kuka ollut vastaavassa tilanteessa. no nyt mentävä laittamaan pienempää untenmaille.
Ei todellakaan löydy sanoja,mutta minä uskon, että tapaatte vielä kerran! Iskä on nyt taivaassa odottamassa teitä ja suojelee sieltä lapsiaan ja vaimoaan! Hän pääsi vain rajan toiselle puolelle hiukan teitä aikaisemmin mutta odottaa siellä! Jos tämä ajatus lohduttaisi... Ei tämä maan päällinen elämä ole helppoa vaan paljon on kärsimyksiä, mutta se on avain kuoleman jälkeiseen elämään, niin mä ajattelen kun on rankkaa...
En halua tuputtaa omaa ajatusmalliani mutta toivon että se lohduttaisi. Mulla ainakin se on helpottanut, kun ajattelee et ei elämä voi olla vain tässä maanpäällisessä ajassa vaan että sielu on kuolematon.
Taivaan Isän siunausta koko perheelle!
Itku tuli silmään kun luin viestisi. Voimia teille todella paljon! Ei sanoja löydy kuvaamaan miten surullinen olen, vaikken teitä tunnekaan. :´(
Olen niin pahoillani menetyksestänne.
-sämpyläinen-