Olemmeko kaikki sotilaiden lapsenlapsen/lapsia?

Minä en ole... Toinen isoisäni oli eräissä työtehtävissä rintaman sijaan, ja toinen puolestaan valtion eräässä hoitolaitoksessa.

isänisä oli sodassa, traumaattistahan se oli ollu koko perheelle

Tottakai olemme, koska sotilaiden lisäksi oli aikoinaan sota-aikana vain käpykaartilaisia. He olivat homoseksuaaleja, jotka eivät lisääntyneet. Lisäksi osa suomenruotsalaisista souti Ruotsiin pakoon, joten emme me Suomessa asuvat heidänkään jälkeläisään voi olla. 

Äidinisä oli sodassa. Ei siitä oikeestaan ole kerrottu juuri mitään. Hän ehti osallistua sotaan muistaakseni vain kuukauden tai pari, oli siis vasta 18v täyttänyt kun jatkosota meni ohi.
Oli tykistössä. Muut isovanhemmat oli vielä nuorempia joten eivät sotaan tai lotiksi tms osallistuneet.

Joo, en ole lapsilleni voinut sodasta puhua, koska itse olen syntynyt 1974 ja ätinikin 1954, äitini isä kuoli tasan vuosi ennen minun syntymääni, ja isäni isäkin kun olin pieni. Melko vähän on sota-ajasta puhuttu, kyllähän sitä on toki muuten kuullut ja lukenut sieltä sun täältä. Olen tehnyt sukututkimusta, joten tiedän esi-isistäni jotain, mutta en kovin yksityiskohtaisia asioita.

Olen kertonut että toinen oli töissä asetehtaassa ja että toinen tappoi konepistoolillaan 20-30 vihollista -mitä sitä totuutta vääristelemään.

Sukumme miehet siis keskimäärin ovat todellakin vastanneet kymmentä ryssää! :)

Kyllä olivat, molemmat sodassa sotimassa. Samoin mieheni molemmat isoisät. 

Pappani näki koko loppuelämänsä painajaisia sodasta, muttei ikinä olisi halunnut puhua koko sota-aiheesta. 

Nelonen, mun isän puolelta kummatkaan isovanhemmat eikä edes isoisovanhemmat olleet sodassa. Isovanhemmat olivat alaikäisiä ja heidän isistään toinen liian vanha/huonokuntoinen mihinkään ja toinen oli myöskin iäkäs mies ja lisäksi poliisi, eli ei ollut rintamalla vaan ihan siviiliammatissaan. Jos mun isä kävisi aaveella niin hän voisi vastata että ei ole sotilaiden lapsi/lapsenlapsi. Tuskin hänen tilanne ihan tavaton oli, eli voi olla muitakin. (Minä taas olen isän puolen sukulaisista huolimatta sotilaan lapsenlapsi, koska äidin isä oli juuri armeijan käyneenä nuorena miehenä rintamalla, äidinäitikin oli lääkintälottana. Lapsena ei paljon kerrottu mulle vanhempien tai isovanhempien tekemisistä, tiesin tietysti jotakin mutten mitään yksityiskohtia, eikä äidillenikään ilmeisesti paljon oltu lapsuusaikana sotakokemuksista puhuttu. Sota oli loppunut ja se siitä.)

Samoin täällä, kumpikaan rintamalla ollut pappa ei halunnut puhua asiasta yhtään mitään. Toinen näki kuolemaansa asti hirveitä painajaisia ja kieltäytyi sodasta palattuaan käymästä ehtoollisella ikinä, vaikka oli hyvin uskonnollinen. 

Yksi isoeno joskus kertoili, mutta keskittyi sellaisiin "hiihdettiin 50km ja syötiin mätäneviä hevosia"- sankaritarinoihin, joissa ei esiintynyt suoraa ihmisten kuolemista. 

Yksi kerran kertoi Raatteen tiestä ja siitä hajusta, lyhyesti ja hiljaa. Sitä minuutin kertomusta on toistettu hiljaisella äänellä perheestä toiseen, vuodesta toiseen, sukupolvelta sukupolvelle. Sota on kauhea asia. 

Mun molemmat isoisät on olleet sodassa. Tinen haavottui, toinen kuoli. Molemmat ovat kuolleet ennen syntymääni.

Haavoittunesta ei ole ollut paljoa puhetta, sain tietää siitä vasta aikuisena. Toisaalta äitini menetti molemmat vanhempansa nuorena - siitä ei ole jäänyt paljon tietoa.

Kuolleesta isoisästä on sen sijaan aina puhuttu ääneen kun elävästä perheenjäsenestä. Hänen kuolemansa oli  iso tragedia perheelle. Isäni menetti isänsä 1-vuotiaana. Sota on vaikuttanut minun elämääni paljon, vaikka olen syntynyt 1967.

Vaarin lisäksi kuoli hänen veljensä ja toinen veli katosi. Tuo kadonnutkin on edelleen mukana suvun muisteluissa. Hänen kohtalonsa on edelleen mysteeri. Toivon, että jonain päivänä se vielä selviäisi ja saisimme saattaa hänen jäännöksensä sankarihautaan.

Vaarin kadonneen veljen kohtalo on ahdistava myös siksi,että hän on 2-kymppisenä valokuvissa aivan esikoiseni näköinen, joka on nyt 19-vuotias.

Olen huomaamattani ja osin myös tahdosta siirtänyt tarinoita näistä menehtyneistä lapsilleni. En halua että sodan karmeudet unohtuvat...

Kyllä, äidinisä ehti vapaaehtoisena jatko- ja Lapin sotaan, mutta niitä tarinoita ei koskaan kerrottu jälkipolville.

Oletan ainakin osan isovanhemmista olleen sodassa, sillä jäämistöistä löytyi aikanaan sotaan liittyvää tavaraa ja kuvia. Sodasta ei koskaan puhuttu sanallakaan eikä enää voi puhuakaan. Jälkeenpäin on selvinnyt, että sukulaisia ja vanhempien ystäviä on kuollut/kadonnut rintamalla, aiheen on täytynyt olla todella kipeä heille.

Molemmat isoisät olivat rintamalla, toinen kertoi kokemuksistaan, toinen sulkeutui aiheesta täysin. Myös mummut olivat Lottina, toinen kertoi vähän kokemuksista, toista en valitettavasti tavannut. 

Omille lapsille (ovat suhteellisen pieniä) olen puhut Suomen itsenäisyydestä ja viime itsenäisyyspäivän tienoilla ihmettelivät sotaveteraanikeräystä, niin yritin selittää mitä se tarkoittaa. Jonain päivänä kun ovat vanhempia tulen kertomaan asiasta tarkemmin.

Molemmat isoisäni olivat sodassa. Toinen kertoi jänniä sotajuttuja pyydettäessä, ei sankaritarinoita vaan sellaisi läheltä piti -tilanteita. Toinenkin kertoi muistojaan, mutta vain sellaisista kevyistä aiheista, väärinkäsityksistä saksalaisten kanssa jne. Isoäidin mukaan hän välillä itki ja huusi unissaan, niin että jotain rankkoja kokemuksiakin varmasti oli. Sota on hirveää tuhlausta.

Oma isäni kävi sotavuodet kansakoulua, isoisät olivat jo talvisodan alkaessa pitkälti yli 40v. maanviljelijöitä, ei kutsuttu rintamalle. Miehen kumpikin isoisä oli rintamalla, haavoittuivat muutamaan otteeseen mutta selvisivät hengissä. Jonkin verran puhuivat kokemuksistaan lapsenlapsilleen, enemmän kai vasta melko iäkkäinä kun lapsenlapset jo aikuisia.