Lue keskustelun säännöt.
Avautuminen
07.07.2014 |
Avoliitto ja 1 yhteinen lapsi iältään 1v 1kk.
Mua ahdistaa mwidän pariauhde ja oikeestaan koko elämäntilanne. Pelkään et päädytään eroon ja viel enemmän pelkään, et tätä "kitumista" kestää ensin monta vuotta, kunnes asiat on niin perseellään, et erotaan kauheella draamalla ja mä jään miettimään, miks en lähteny aiemmin..
Me ollaan ajauduttu jotenkin niin kauas toisistamme, eikä osata enää edes puhua. Tuntuu, että me ajatellaan aivan täysin erilailla kaikesta. Oikeestaan en mä edes tiedä miten K ajattelee mistään tai ajatteleeko se ylipäätään - vai möllyykö se vaan elämässä eteenpäin.
Jos yritän puhua, se suuttuu ja sanoo vaan et "toi on ärsyttävää ku kaikesta pitää aina jauhaa" tai sit se ei sano mitään, on vaan vihanen siitä eteenpäin.
Mä haluaisin puhua esim. siitä, että mä koen K:n käytöksen epäreiluksi, kun se ei kuuntele mitä mulla on sanottavaa (=keskustele asioista).
Eniten tällähetkellä mua häiritsee se, että se pitää liian erillään "oman elämän" ja "meidän elämän". Hänellä on oikeus (omasta mielestään) tulla ja mennä miten huvittaa, kunhan viittii tekstiviestin lähettää ja sillä ilmottaa, missä on. Jokainen viikonloppu on myös pyhitetty vain hänen menoilleen, me saadaan muksun kanssa touhuta keskenämme, kunhan ei kysellä hänen menemisistään ja tulemisistaan.
Mitään yhteistä tekemistä hän ei meille koskaan suunnittele tai järjestä. Jos me joakua jotain yhdessä saadaan tehtyä - se on niin, että:
Ensin hänen on oltava saanut nukkua aamulla pitkään rauhassa (=krapulaa pois),
mun pitää keksiä mitä me tehdään,
hoitaa lähtövalmistelut,
hoitaa kyydit(ajaa),
pitää yllä keskustelua ja toimintaa ja
reissu/tekeminen voi kestää max. sellasen 3 tuntia, jonka jälkeen K:n täytyy antaa olla ihan rauhassa ja olla vaatimatta mitään siltä, koska hän on niin rasittunut, kun on joutunut viettämään aikaa perheen kanssa. Ja illalla pitää olla täysi vapaus lähteä taas omia menojaan, olla vaikka yötä pois kotoa - onhan hän sentään uhrannut meille jo, omien sanojensa mukaan "koko päivän".
Tällasia asioita mä mietin nykyään jokapäivä, yksin, koska edelleenkään K:n kanssa ei voi keskustella. Ja se kyllä vie multa mehut ihan täysin pidemmän päälle.
Kommentit (9)
Minusta kuulostaa, että sinun kannattaisi erota. Eihän tuo mikään parisuhde tai perhe-elämää ole. Tietysti voit kertaalleen yrittää esim.pariterapiassa tuoda esille mitä tahdot (esim.itseleni on välttämätöntä, että oletuksena molemmat osallistuvat perheen hoitoon töiltä ja sovituilta harrastuksilta jääneen ajan. Mitään etukäteen sopimattomia öisiä poissaoloja en todellakaan katselisi.). Kannattaa selventää, että olet todella valmis lähtemään, jollei meno muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella ikävä tilanne. Itse en jäisi tuollaiseen suhteeseen roikkumaan, lapsellekin parempi, että olisi jonkinlainen kunnollinen isähahmo. Kunnon uhkavaatimus miehelle peliin, jos meno jatkuu niin näytät missä on ovi. Pariterapia voisi olla kova sana.
Tsemppiä!
Oliko lapsen hankkiminen yhteinen päätös? Käytkö töissä?
Oli yhteinen päätös ja toivottu lapsi, rehellisesti molempien osalta. Mies käy töissä normaalisti 8-16 ja mä jatkoin osittaisella hoitovapaalla vielä äitiysloman jälkeen, eli teen 4h/pvä maanantaista perjantaihin töitä.
Tällä hetkellä mies tosin on kesälomalla ja mä käyn vaan töissä. Mutta kuvio on silti sama - lapsi on isän kanssa aamu klo 10 asti, kunnes mä tulen töistä ja hän lähtee taas omia menojaan. Mulla siis töitä klo 6-10.
Kiitos tsempistä! Voi kun olisi kyky nähdä tulevaisuuteen, kannattaako ero vai ei.
Ap.
En kyllä ymmärrä mikä miestäsi vaivaa. Jos liitto ja lapsi ovat yhdessä suunniteltuja ja toivottuja, niin mikä häneen on iskenyt? Masennus ja uupumus tuoreesta vanhemmuudesta, ahdistus vastuun taakasta? Osaisiko hän mitenkään purkaa ajatuksiaan vaikka kodin ulkopuolella jossakin terapeutilla?
ap,voisitko itse kysellä neuvoa ammattilaiselta tilanteenne selvittämiseksi, kun ilmiselväsi miehesi tahtoo vetäytyä oloihinsa eikä osaa keskustella kanssasi? Onko teillä minkäänlaista avioelämää, yhteisiä juttuja, hyvä olla yhdessä ikinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että kyse on nimenomaan jonkun näköisestä ahdistuksesta, ja uupumuksesta. Ei kai sitä kukaan osaa todellisuudessa tietää, miten erilaista vauvaelämä on kuin mikään aiemmin koettu, ellei ole sitä elänyt. Tää hänen piirre (puhumattomuus, vetäytyminen, passiivis-aggressiivinen käyttäytyminen) tuli ainakin mulle aivan yllätyksenä, ehkä hänelle itselleenkin.
En mäkään tiennyt millainen mä tulen olemaan kun olen väsynyt äiti, kai mustakin on uusia puolia löytynyt ja tapoja kohdata asiat. Mutta kun mitään tätä, mitä täällä nyt jauhan, ei saa sanoa kotona ääneen, eikä tarjota tukea tai ymmärrystä - hän vastaa siihen vihalla. Parisuhdeterapiaa tai henk.kohtaista keskusteluapua ei voi edes ehdottaa. Tai olen yrittänyt kyllä pariin kertaan, mutta ei. Sitä alkaa tuntea itsensä vähintäänkin mielipuoliseksi, ku ajatukset junnaa oman pään sisällä eestaas eikä tilannetta voi purkaa toiselle osapuolelle. Samaan aikaan pitää vaan pyörittää arkea ja leikkiä että on sokea tilanteelle.
Ei meillä ole enää mitään yhteistä keskinäistä kivaa. Tai on jos mä järjestän jotain ja hoidan kaiken, mutta silloinkin se on nykyään enää vaan "kivaa". Eli tulipahan tehtyä pois alta.
Miettisin tässä jo joku aika takaperin, että hakisin keskusteluapua itselleni tähän tilanteeseen liittyen, ainakin kunnalla on sellainen palvelu, että psykologi ottaa vastaan. Kiitos tuesta, taidan rohkaista itseni ja soittaa sinne.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Soitin kunnan terveyskeskukseen. Psykologi paikalla vasta elokuussa. Silloin sitten vaan varailemaan aikaa. Toivottavasti ehtisi ottaa vastaan edes elokuun puolella. Voi ahdistus maximus.
Ap.
Up