Lapsena säälin vanhempiani, koska heillä ei ollut mitään omaa elämää.

Minun näkökulmastani heidän elämänsä pyöri vain meidän lasten ympärillä, he olivat olemassa vain meitä varten ja minusta se vaikutti erittäin tylsältä. Kaiken lisäksi hoitivat hommansa vanhempina vielä päin persettä (3/4 lapsista narkkeja). Parisuhde oli päin helvettiä, ei koskaan yhtään rahaa, eikä meille lapsille tarjottu oikeastaan mitään muuta kuin ruokaa ja suojaa, vaatteita vaihtelevasti.

Omat lapseni ovat saaneet elää rakastavassa perheessä, jossa vanhempien parisuhde toimii, lapsille annetaan rakkautta, läheisyyttä, huomiota, tukea ja kannustusta jokaisen yksiölliset piirteet huomioiden. Meillä vanhemmilla on myös omaa elämää, mutta ei niin että se olisi lapsilta poissa.

Pyrin siis omassa perheessäni tekemään kaiken paremmin, ja antamaan lapsille kaikkea sitä mistä itse jäin paitsi, järkevästi. Samalla haluan antaa mallin hyvästä parisuhteesta ja välittämisestä kaikkien perheenjäsenten kesken. 14-vuotias poika pystyy puhumaan minulle ihan mistä vain, ja on monta kertaa kiitellty minua/meitä siitä että me vanhemmat emme ole eronneet (kaikkien kavereiden vanhemmat ovat eronneet).

Edellisestä voisi saada ehkä sellaisenkin kuvan että pitäisimme kulissia yllä, ja kaikki olisi suorittamista lasten esimerkiksi, mutta rakastamme mieheni kanssa toisiamme (ja lapsiamme) ihan täysillä, ja saamme kantaa erittäin onnistunutta hedelmää kasvatus-työstämme. Ei ollut tarkoitus vain kehua itseäni, mutta sellainenhan tästä viestistä tuli, sori purkaus.