Taas hetken aikaa kaikki pyörii hiljaa radallaan..

Meillä on meneillään miehen kanssa lumipallona paisunut riita. Alunperin syy oli ihan ulkopuolisessa asiassa (ei millään tavoin mieheeni liittyvässä) joka ärsytti minua, ja kun kerroin siitä miehelle ja olisin kaivannut ymmärrystä ja hivenen kannustamista tai vaikkapa halauksen, ei hän reagoinut asiaan mitenkään. Ongelmana on siis, ettei mies osaa ottaa vastaan mun negatiivisia tunteita, ei tue eikä lohduta. Jos oon ärsyyntynyt, hän vetäytyy, vaikkei kyse olisi millään tavoin hänestä. Minä sen sijaan olen ihminen, joka kaipaa juttelua ja jakamista. Tuntuu, että meillä menee erinomaisesti niin pitkään, kun minulla on kaikki hyvin enkä kaipaa mieheni tukea tai lohtua. Toki välillä osaa lohduttaa yms, mutta harmi kyllä usein meillä tilanne on tämä. :/ Usein menee samalla kaavalla: kerron jotain, ja tietysti vuorovaikutteisena ihmisenä oletan miehen sanovan jotain -> mies on hiljaa eikä reagoi -> raivostun -> riita. Harmittaa. :( Tuntuu, että olen tosi yksin usein silloin, kun kaipaisin mieheni tukea, voihan itkujen kevät. Ottaa niin päähän, että taas on mennyt vapaapäivä ihan harakoille. Miten pienellä eleellä tämän olisi voinut estää, mutta nyt tuntuu ettei tätä saa millään slevitettyä.. Ollaan juteltu tästä asiasta monta kertaa, olen kertonut miltä minusta tuntuu ja mitä häneltä toivoisin. Olen yrittänyt ymmärtää ja koittanut kannustaa häntä kertomaan ajatuksistaan. Aina riidan jälkeen jonkin aikaa hän muistaa olla huomaavainen ja oikeasti yrittää, mutta näyttää siltä että ennemmin tai myöhemmin ollaan aina taas tässä samassa pisteessä.

Onko kohtalotovereita? Onko kellään muulla vetäytyvää ja ajoittain jopa epäempaattista miestä, jolle saa tunneasiat vääntää rautalangasta?