Mun tekee mieli paneutua jonkun ihmisen ongelmaan.

Minä voisin paneutua johonkin ihmiseen !

Ok, ei sitten.. harmi.

ap

Mun ongelmaan saat paneutua: En osaa tutustua ihmisiin. Haluaisin hirveästi käydä bilettämässä yms. mutta kun ei ole ketään kenen kanssa mennä. Tuntuu että nuoruus menee ohitse ja mennä vaan istun kotona kadehtimassa muiden elämää mutta kun mitäs teet yksin. Yritän aina olla kiltti ja ystävällinen ja ottaa kontaktia mutta aina tuntuu kun mun ja muiden välissä olisi joku lasiseinä. No, mitä ehdotat? :)

Taidat olla aika nuori, nelonen? Opiskeletko jotain?

Täällä toinen ehdokas! 

Olen saamaton. En jaksa innostua mistään. Pari lapsista (toinen kylläkin jo aikuinen) haastavia ja jatkuva taistelu vie kohta elämänhalunkin. Varsinkin tuleva kesä harmittaa, kuopus joutuu sen viettämään innottoman äitinsä kanssa.. isäkin haluaa lomansa viettää yleensä sohvalla maaten. 

"Ydinperhe" siis, mutta ei minkäänlaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta oikeastaan kenenkään välillä. Säälin lapsiani, mutta en saa itseäni tästä suosta ylos, väsyttää olla aina se kantava voima, jonka vastuulla on kaikki, en jaksaisi enää. Olen jotenkin hälytysvalmiudessa koko ajan, en osaa nauttia enää mistään, ja sen myötä olen lamautunut. 

[quote author="Vierailija" time="31.05.2014 klo 17:23"]

Taidat olla aika nuori, nelonen? Opiskeletko jotain?

[/quote]

Olen kolmekymppinen mutta epäonnistuneen elämän takia opiskelen kaksikymppisten kanssa. Koulussa yritin aluksi parhaani mennä mukaan porukoihin mutta kun niin äärimmäisen harvoin kukaan puhui mulle mitään niin nyt keväällä en enää kauheasti viitsinyt.

-4

Haluaisin muuttaa takaisin ulkomaille. Oltiin vuosi Japanissa ja työtarjous tuli miehelle ihan yllättäen, ei oltu koskaan edes ajateltu että voitaisiin päästä ulkomaille asumaan. En osaa ottaa reissua kokemuksia antaneena pätkänä vaan haluaisin sinne takaisin. Tuntuu ettei elämässä ole enää odotettavaa kun haluaisin vaan Japaniin asumaan ja se ei tule enää onnistumaan. Kaduttaa kun lapset eivät oppineet kuin pari sanaa japania, siksikin haluaisin sinne takaisin.

Täälläkin yksi: Olen itse ollut aikanani ns. kympin tyttö ja yhä enemmän tai vähemmän perfektionisti. Nyt ekaluokkalainen poikani sai ekan todistuksensa ja on enintään keskinkertainen. Minua ahdistaa, vaikka kuinka yritän ajatella, että kyseessä on hänen numeronsa ja elämänsä ja että minun pitäisi hyväksyä asiat sellaisena kuin ovat. Samoin olen sisimmässäni pettynyt, ettei hän ollut millään stipendilistalla, luokan suositut ja menestyjät ovat ihan muita lapsia.