Jos näkisit kaupassa äidin vauvanvaunujen kanssa ja äiti olisi itkuisen näköinen,

Varmaankin ajattelisin, että on juuri synnyttänyt ja itkeskelee vielä hormoonihuuruissaan.

Ainakin mulle itelleni kävi niin pari päivää synnytyksen jälkeen. Itku alkoi ihan yhtäkkiä ja itkin monta tuntia putkeen ilman mitään syytä ja sitten se itku loppui yhtä salamannopeasti kuin oli alkanutkin.

Ihmeellisiä nuo hormoonit. :O

Ajattelisin, että kaikki ei ole hyvin. Saattaisin seurata tilannetta hetken vähän matkan päästä ja mennä kysymään onko kaikki ok. Todennäköisesti itse epäilisin että on valvonut vaikka koliikkivauvan kanssa muutaman yön, ja väsyneenä pienikin vastoinkäyminen tuntuu ylitsepääsemättömältä, ihan vaikka se että kukkakaali on kaupasta loppu. Mahdollisesti voi olla myös juuri kuullut jostain isommasta murheen aiheuttajasta, esimerkiksi mies saanut potkut töistä, läheinen kuollut, joku joutunut onnettomuuteen.  Ihmisistä onneksi näkee aika hyvin ulospäin, ovatko he sellaisia jotka haluavat että tuntemattomat ihmiset tulevat taputtelemaan olkapäälle, vai haluavatko mielummin olla yksin, ei siis tule itselle pahaa mieltä siitä että yrittää toista mennä auttamaan mutta saa vain vihat päällensä.

Voi kun pystyisin sanomaan, että menisin kysymään onko kaikki ok ja tarjoamaan lastenvahtiapua tms. jalomielistä, mutta luultavasti olisin tuolla ruuhkassa kävellessäni samanlaisen tunnekylmyyden peitossa kuin muutkin, ja jatkaisin matkaani sen kummemmin häntä noteeraamatta. :(

Kadulla tuli kerran vastaan nuori nainen rattaiden kanssa suorastaan ulvoen. Kahden puolen rattaita teputti kaksi pientä silmät teevateina. Olin aika nuori itsekin, en osannut tehdä mitään ja kiirekin oli johonkin. Kyllä jurppi ja hävetti jälkikäteen, nyt varmaan jo menisin hätiin tuon muiston piinaamana.

Rehellisesti sanoen ärsyyntyisin. Raivostuttaa tuollainen käytös että kuvitellaan koko maailman pyörivän oman navan ympärillä.

Ongelmat kuuluu selvitellä omien läheisten kanssa, ei huomionhakuisesti pyörien pillittäen ympäri kyliä.

Maxaisin hänen ostoksensa.

Tähän aikaan vuodesta saattaisin miettiä, että ärsyttääköhän siitepöly silmiä. Tai sitten että joku läheinen on kuollut. En puuttuisi asiaan, koska itsekään en pidä tuikituntemattomien säälihuomiosta, ,toisaalta siksi, että ei minulla ole aavistustakaan mitä pitäisi tehdä.

Kysyisin jos voisin auttaa. Niin multakin kysyttiin aikanaan ja sain siitä niin hyvä mielen että selvisin pahimman yli ja nyt elämä hymyilee. Harmittaa, ettei moni tekisi tilanteessa mitään.

Saattaisin ehkä kysyä, onko kaikki hyvin, tai tehdä tikusta asiaa ja mennä juttelemaan niitä näitä, kysellä vauvan ikää jne. Toisaalta, varmaan saattaisin vain kävellä kiireesti ohi, olen usein kaupassa kuopuksen kanssa ja silloin on hoidettava ostokset ripeästi ettei pieni tuskastu. Ajattelisin vain että ehjä se äiti on väsynyt, babybluesissa tms. Loppujen lopuksi, minulla ei ole voimavaroja alkaa ketään oikeasti auttelemaan, enkä missään nimessä antaisi tuntemattomalle ihmiselle puhelinumeroani... hyvä kun selviän omasta arjesta kahden vilpertin kanssa.

Ihmettelisin ja katsoisin ehkä hetken perään varovaisesti, mutta en tekisi mitään.

En varmaan mitään, jos ei ihminen itse katso sillä silmällä muita, että kaipaisi apua. Olen itse itkenyt (en mitenkään vollottamalla, vaan nieleskellen ja vähän niiskuttaen) pari kertaa ihmisten ilmoilla ollessani vauvan/lapsen kanssa (hormoonit, valvotut yöt, riita miehen kanssa...) ja en todellakaan olisi halunnut alkaa avautua asioista ulkopuolisille!

Itse olin eilen marketissa itkeneen näköisenä, allergian vuoksi silmät ja nenä vuotavat lähes tauotta. Ja vauva oli kaukalossa mukana...

No jos ihan valtoimenaan ja hädissään itkee, niin kysyisin mikä hätänä ja voinko auttaa jotenkin. Näin kysyisin keneltä vaan, ei tarvitse olla äiti-ihminen.

No jos joku on vain vähän itkuisen näköinen niin en varmaan mitään. Kerran yksi pienen lapsen äiti oikein vollotti, menin antamaan nenäliinoja ja kysyin että onko huolia. Nainen naurahti että ei sen vakavampaa kuin että nektariinit näyttivät niin surkeilta kun olivat rasiassa :D Lohdotin että ei hätää, tuttu tunne. 

saattaisin kysyä, voisinko olla jotenkin avuksi. Jos hän vastaisi kieltävästi, jatkaisin ostosten tekemistä muina miehinä. Itsellänikin on pieni vauva, joten voin ehkä samaistua vähäsen hormoni-itkuihin.

Mensin kysymään ookkko väsynyt? Tarviitko kauppa-apua..

En mitään. Ei kiinnosta.

No pakko kertoa yksi juttu. oltiin miehen kanssa syömässä asemakäytävän namaskaarissa. Siinä lasi-ikkunan takana käytävässä äiti ja pieni lapsi. Lapsi oli erittäin ärtynyt, ehkä puolentoista vuoden ikäinen. Kiljui ja kiljui. Äiti hyssytteli lasta rattaisiin, lapsi kiljui. Äidin otteet kovenivat  ja muuttuivat tylyiksi.

Katselin paheksuvasti aikeineni juuri nousta ja mennä ohjeistamaan äitiä.

Ennen minua hätiin ehti ystävällinen, hymyilevä pieni mummo joka kulki sattumalta ohi.  En kuullut sanoja, mutta mummo alkoi jutella rauhallisesti äidin kanssa, ilmeisesti niitä näitä. Mitään ohjeita tai sormenheristystä ei ainakaan tullut.

Lapsen huomio kiintyi mummon ja äidin keskusteluun ja hän rauhoittui. Äidin kiukkuinen ilme silisi ja hän muuttui tavalliseksi äidiksi.

Noin viiden minuutin kuluttua mummo vilkutti äidille ja lapselle ja jatkoi matkaansa. KAikki oli taas hyvin.

Mummo hoiti homman melko hienosti kotiin. Ei tuppautumista, ohjeita eikä muuta. Hieman vaan suhteellisuudentajua ja välittämistä. Hyvä mummo !

Olen kysynyt voinko auttaa, esim kerätä jotain tavaroita hänelle tms. Väsynyttä äitiä nolotti itkuisuus ja sanoin, että kyllä kaupassakin saa itkeä. Luulen, että molemmille tuli parempi mieli. 

Minua on vieraat ihmiset auttaneet mitä moninaisimmissa tilanteissa. Sen pitäisi olla normaalia.