Täystyrmäys. Synnyin tavallaan väärään perheeseen.

Olen käyttänyt 40 vuotta elämästäni ollakseni merkityksellinen ihminen perheelleni. Olen samalla hankkinut mieleiseni ammatin ja kokenut muutenkin mieluista elämää siinä missä vaikeuksiakin. Olen ollut velvollisuuden tuntoinen ja uskonut muutoksen mahdollisuuteen. En siis ole yhtään katkera. Olen ollut onnellisin aina, kun olen uskaltanut tehdä itsenäisiä päätöksiä. En ole pelännyt vastustaa vanhempiani silloin, kun se on ollut aiheellista.

Tiedän ensimmäisen kerran, että mitä tehdä, kun olen saanut kokea "täydellisen tyrmäyksen" vanhempieni ja sisarusteni suunnalta. Lapsillani ei myöskään ole toimivia suhteita isovanhempiinsa. He kyllä tapaavat ja lapset yrittävät löytää yhteyden, mutta eivät onnistu. Omat isovanhempani olivat rakkaita - jo edesmenneitä. Olen rakastanut myös tyrmääviä sukulaisiani - niinkuin lapsi vain voi. Tosin olisin halunnut muuttaa jo lapsena muualle. Minua siedettiin velvollisuudesta ja vajavaisesta rakkaudesta.

Perheelläni on uusi koti odottamassa muuttoa. Oikea koti ja elämänmuutos siis edessä. Tulen avaamaan uudet ovet muille kuin sukulaisilleni. Tietysti sukulaisetkin saavat tulla käymään, mutta nyt alkaakin uusi vaihe elämässäni. Ainakaan minä en pyri enää yhteyteen sukuni kanssa.

Mietin korvaavaa elämäntehtävääni. Olisin ollut valmis lähtemään siis jo kauan sitten, mutta ilmeisesti tarvittiin tämä hetki. Tulen auttamaan todellista lähipiiriäni. Annan itseni nauttia enemmän heidän kanssaan yhdessä. Mummini oli se rakkauden lähde, jonka kautta kuulun sukuun, mutta muuten ei. Vanhempani eivät ole tehneet mitään mistä heitä syyttelisin, mutta eivät he myöskään ole olleet sydämeltään läsnä minulle. Ovat varmaan olleet sisaruksilleni, mutta eivät minulle. Rakkautta olen saanut kokea ex-puolisoltani, nykyiseltäni ja lapsiltamme. Olen siis oppinut antamaankin rakkautta. Kiitos ja nähdään! (riippuu teistä, ei minusta, että nähdäänkö)