Mieheni ei kestä sitä, että ole surullinen

Jätä tuollainen sika

Vierailija kirjoitti:

Normaaliminäni on iloinen, optimistinen, hilpeä. Nyt lyhyen ajan sisällä minulta on kuollut paras ystäväni ja isäni. Olen kauhean surullinen ja murheellinen koko ajan. Teen päivittäiset rutiinit niin kuin ennekin mutten jaksa mitään ylimääräistä hössötystä.

Mies ei näytä pystyvän tukeman minua surussa mitenkään. Hän on minulle jotenkin vihainen, kun en ole oma itseni. Hän ei kysy miten voin, hän ei halua jutella, on jotenkin ihan välinpitämätön siitä, että minulla on kauhean surullinen olo koko ajan. Ei halaa. Menee illalla nukkumaan samomatta edes hyvää yötä, jään jonnekin sohvalle istumaan ja ihmettelemään minne hän hävisi. En jaksa alkaa hyvitellä häntä omasta pahasta olostani. Olisi vaan ihan kiva luottaa, että hän kestää ja kantaa.  

Mies ei ole läheisiään menettänyt. Ehkä ei tajua, miten se raastaa. Mutta näkeehän tämän sokeakin. 

Kenelle voisin edes puhua? Onkohan vaikka seurakunnalla ammattinsa puolesta kuuntelijoita? 

Tätini kuoli juuri; tunnen tuskasi ja samaa paskaa sataa niskaan. En kuulemma ole normaali enkä saisi miehen mielestä juoda enää yhtään kaljaa vaikka olemme lomalla. Rakastan miestäni joten on kovin raskasta. Haluaisin miehen joka olisi kuin hän mutta empaattisempi: Kai mahdottomuus. No elämä on.

Hei aloittaja! Mulla on ihan täysin samanlainen tilanne tällä hetkellä. Olen erittäin surullinen, tosin hieman eri syistä kuin sinä mutta täysin maassa kuitenkin. Mies on sanonut ettei jaksa katsoa kun itken joka päivä, hän ei jaksa olla tukena, ei jaksa lohduttaa eikä edes halata tai nukkua vieressäni enää koska hän ei vaan jaksa katsoa minua miten olen surullinen... Harmillinen tilanne :( voimia sinne! <3

Miehesi on tunnevammainen

Voisit varata ajan lääkärillesi, psygologille pitäisi saada lähete ehdottomasti.

Voi ei, ap:llä, 2:lla ja 3:lla on kaikilla miehet, joiden tukeen ei voi luottaa nyt tai jatkossa. Miettikää oikeasti, haluatteko olla ihmisen kanssa, jotka arvostavat teitä noin vähän.

Veikkaan että moni niistä tunteellisemmista ja herkemmistä miehistä on niitä vähemmän miehekkäitä tyyppejä jotka eivät kelpaa naisille. Yleensä naiset pariutuvat miehekkäämpien miesten kanssa ja he eivät välttämättä pysty näyttämään tunteitaan yhtä helposti.

Mutta tsemppiä silti AP:lle. Kyllä se tuska helpottaa aikanaan. Aika parantaa haavat.

Oi, miten tunnekylmä mies, ainakin tuolta osin.

On varmasti rankkaa, kun puoliso ei ymmärrä, eikä saa tarvitsemaansa tukea.

Surulla on aikansa. Suruaika on tärkeää aikaa työstää luopuminen läheisestään.

Toivottavasti saat keskusteluapua jostain muualta. Seurakunnasta kannattaa tiedustella. Yleensä heillä on sururyhmiäkin. Jos on mahdollista mennä mukaan.

Voimia kovasti.

Lämmin osanotto ja halaus 💚

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan että moni niistä tunteellisemmista ja herkemmistä miehistä on niitä vähemmän miehekkäitä tyyppejä jotka eivät kelpaa naisille. Yleensä naiset pariutuvat miehekkäämpien miesten kanssa ja he eivät välttämättä pysty näyttämään tunteitaan yhtä helposti.

Mutta tsemppiä silti AP:lle. Kyllä se tuska helpottaa aikanaan. Aika parantaa haavat.

Höpsis, mulla oli tunteellinen ja herkkä mies, jolla ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä muiden ihmisten tunteista. Symppaan ap:tä, koska tiedän miten kauheaa on voida henkisesti huonosti ja kaiken päälle kumppani vielä ottaa siitä itseensä.

Minä en meinaa kestää, kun ystäväni on surullinen. Mutta minulla se menee aivan päinvastoin! Menen siihen suruun mukaan, suren ystäväni kanssa ja suren sitä ystävääni, kun hän on niin allapäin. Eli suru tarttuu minuun. Mutta minäpä en tiedä ihan koko tarinaa, joten minulla ei ole kaikkia keinoja käsitellä sitä surua, kun ei ystäväni kerro sentään ihan jokaista yksityiskohtaa mitä hän käy läpi. Sitten käykin niin, että minä olen viikon surullinen, kun ystäväkin oli sitä, kun tavattiin. Mutta ystävä onkin viikon aikana noussut suostaan huomattavasti, enkä minä tiedä siitä. Olen sitten yksin siellä surussa, kun ystävä on jo mennyt eteenpäin.

Tämän tyyppisistä syistä minun on vaikea kestää toisen surua. Ystävä ottaa minut kyllä mielellään mukaan suremaan, mutta ei ota minua mukaansa nousemaan siitä surusta.

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan että moni niistä tunteellisemmista ja herkemmistä miehistä on niitä vähemmän miehekkäitä tyyppejä jotka eivät kelpaa naisille. Yleensä naiset pariutuvat miehekkäämpien miesten kanssa ja he eivät välttämättä pysty näyttämään tunteitaan yhtä helposti.

Mutta tsemppiä silti AP:lle. Kyllä se tuska helpottaa aikanaan. Aika parantaa haavat.

Empaattisuus ei ole kiinni temperamentista. Jäyhäkin ihminen voi tukea toista tai sentimentaalinen jättää itsekeskeisyyttään tukematta.

No ensin mä sanon, että kyllä iunnon mies tukee ja kunnon mies kannattaa hankkia. Empaattisuus ei ole pelkästään naisten ominaisuus.

Mutta sitten sanon, että joskus kyllä voi olla niinkin, että toisen suru menee liiallisuuksiin ja saa epäterveitä muotoja. Surusta VOI tulla jumitus tai jopa itsekorostuksen muoto. Kaljan juonti yllä on yksi hyvä esimerkki - alkoholi ei helpota surua, vaan pahentaa ja siksi mies joka sanoo, ettei enää pitäisi juoda, on varmasti aivan oikeassa. Paras tapa voi joskus olla, että yrittää ravistella toista näkemään, että oma tapa käsitellä surua ei ole rakentava.

Jmulla on kokemusta tästä, sekä surevana että toisten surua katsovana ja myös siitä, kun surua ei osata käsitellä ja ajaudutaan pitkäaikaisiin ongelmiin, masennukseen ja päihteisiin ja kaikki menee vain pahemmin pieleen. Siinä ei halaukset auta, jos toinen kiskoo alkoa ja bentsoja ja menettää otteensa kaikesta siitä, mikä elämässä vielä oli hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en meinaa kestää, kun ystäväni on surullinen. Mutta minulla se menee aivan päinvastoin! Menen siihen suruun mukaan, suren ystäväni kanssa ja suren sitä ystävääni, kun hän on niin allapäin. Eli suru tarttuu minuun. Mutta minäpä en tiedä ihan koko tarinaa, joten minulla ei ole kaikkia keinoja käsitellä sitä surua, kun ei ystäväni kerro sentään ihan jokaista yksityiskohtaa mitä hän käy läpi. Sitten käykin niin, että minä olen viikon surullinen, kun ystäväkin oli sitä, kun tavattiin. Mutta ystävä onkin viikon aikana noussut suostaan huomattavasti, enkä minä tiedä siitä. Olen sitten yksin siellä surussa, kun ystävä on jo mennyt eteenpäin.

Tämän tyyppisistä syistä minun on vaikea kestää toisen surua. Ystävä ottaa minut kyllä mielellään mukaan suremaan, mutta ei ota minua mukaansa nousemaan siitä surusta.

Minä minä minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en meinaa kestää, kun ystäväni on surullinen. Mutta minulla se menee aivan päinvastoin! Menen siihen suruun mukaan, suren ystäväni kanssa ja suren sitä ystävääni, kun hän on niin allapäin. Eli suru tarttuu minuun. Mutta minäpä en tiedä ihan koko tarinaa, joten minulla ei ole kaikkia keinoja käsitellä sitä surua, kun ei ystäväni kerro sentään ihan jokaista yksityiskohtaa mitä hän käy läpi. Sitten käykin niin, että minä olen viikon surullinen, kun ystäväkin oli sitä, kun tavattiin. Mutta ystävä onkin viikon aikana noussut suostaan huomattavasti, enkä minä tiedä siitä. Olen sitten yksin siellä surussa, kun ystävä on jo mennyt eteenpäin.

Tämän tyyppisistä syistä minun on vaikea kestää toisen surua. Ystävä ottaa minut kyllä mielellään mukaan suremaan, mutta ei ota minua mukaansa nousemaan siitä surusta.

Minä minä minä.

Oli tarkoitus tuoda ap:lle sitä toisen osapuolen näkökulmaa.

Kyllä surulle pitää ja saa antaa aikaa. Tietenkin jossain vaiheessa ei auta muu kuin jatkaa elämää, valitettavasti ei voi eikä kannata jäädä ikuisesti siihen surun keskelle märehtimään. Tuskin menehtyneet omaisetkaan olisivat sitä halunneet että joku tuhlaa loppuelämänsä itkien? Suosittelen että alat käymään vaikka kävelylenkeillä joissa mietit aina vain niitä ihania juttuja mitä nämä henkilöt toivat sinun elämääsi. Muistatko vaikka jonkun jutun että kuollut omainen sanoi "olisipa ihana käydä tuossa ravintolassa ja ottaa lasi skumppaa" -tee sinä se hänen puolestaan. Jatka elämääsi, mutta muista menetetyt ja elä niin että se mikä heillä jäi kesken, sinä saatat loppuun.

Avaa suusi ja kerro puolisolle että nouset kyllä tästä, mutta asian tekis helpommaksi jos hän yrittäis ymmärtää. Kerro mitä kaipaat, halausta tms.

Parisuhde kärsii sitä enempi mitä vähemmän puhutaan tarpeista ja toiveista.

Empaattisuutta voi oppia läpi elämän, siinä sivussa kun kerrot olostasi ja tunteistasi niin puoliso oppii empatiaa :)

Tuossa on usein kyse siitä, että mies näkee puolisonsa esineellistäen eikä empaattisesti suhtauddu häneen ihmisenä. Tuo nukkumaan meno puhumatta kuvaa myös halveksuntaa eli mies asettyu yläpuolellesi eikä kunnioita sinua. Hänen käytöksensä on.myös todella itsekeskeistä. Minä minä minä-asenne ja puolison pitäisi palvella hänen tarpeitaan ja olla sellainen, kuin miehestä itsestään olisi mukavinta.

Sama mies voi siis olla hyvinkin empaattinen muita kohtaan. Oman naisen hän haluaisi kuitenkin olevan aina tietynlainen, iloinen, ei omia tarpeita ja vaatimuksia, kaunis, aina valmis seksiin jne. Valitettavasti samasta tavasta nähdä oma puoliso etääntyneesti vähemmän inhimillisenä ja enemmän esineellistäen ja epäempaattisesti häneen suhtautuen kumpuaa ajanmittaan myös parisuhdeväkivalta.

Parisuhdeväkivalta itseasiassa edellyttää tuollaista esineellistävää suhtautumista, koska ihmisen on vaikea kohdella huonosti toista ihmistä, jonka näkee empaattisesti yhtä arvokkaana kuin on itse ja jonka tunteisiin eläytyy. Siksi sama mies voi olla väkivaltainen omaa puolisoa kohtaan ja ihana huolehtiva luonne muita kohtaan. Tarkastelisin siis suhdettanne hyvin kriittisesti, jos olisin ap.

Minulla vastaava tilanne johti lopulta eroon. En jaksanut erota surun aikana, mutta tajusin etten voi luottaa mieheen enää "vastoinkäymisissä". Emotionaalinen hylkääminen oli niin totaalista. Väkivaltaa meillä ei ollut, ei edes sanallistakaan. Mies vaan jätti kaikin tavoin huomioimatta minut mm. kutsui vieraita yökylään kysymättä minulta, järjesti kodissamme juhlia, järjesti minulle ohjelmaa, josta en pystynyt suoriutumaan, poistui paikalta jos itkin, ei yhtään myötätunnon sanaa tai elettä. Sanoin, että olen nääntymässä väsymykseen monta kertaa, hän ei uskonut. Sitten tuli loppu, onneksi. Sain kerättyä voimat ja lähdin.

Mun mies samanlainen. Ei kestä mitään negatiivisia tunteita taholtani. Yleensä olen iloinen ja huumorintajuinen tyyppi. Huonona hetkenä vetäydyn hetkeksi omiin oloihin nuolemaan haavojani, koska en halua kaataa pahaa oloa toisen niskaan. Mies alkaa silloin tykittää kysymyksillä ja perustelemaan miksi en saisi olla surullinen tai väsynyt ja usein jopa suuttuu, sillä mulla on ilmeisesti joku velvollisuus olla aina sillä yhdellä ja samalla tuulella. Tämä tuntuu todella ahdistavalta. Aivan kuin olisin joku sirkusapina, jonka ainoa tarkoitus on viihdyttää.