Jatkuva häpeä omasta itsestä

Sille joka kyseli "häpeävien" lapsuudesta.. Itse olen aina ollut "kiltti" lapsi, jo ihan vauvana rauhallinen. En ole koskaan saanut rangaistuksia tuhmana olosta tms., ainoastaan kerran muistan että isä uhkasi antaa risulla piiskaa. Mutta ei sitä piiskaa tullut, eikä meillä varsinaisia rangaistuksia ollut, lähinnä keskustelua jos ongelmia ilmeni (tai, usein äiti keskusteli ja minä kuuntelin). Siskoni taas oli täysin erilainen, menevä ja rajojaan kokeileva, ihan pienestä saakka. Ottikin enemmän yhteen vanhempien kanssa, mutta ei häntäkään yritetty hiljentää, vaan sai sai raivota ja jälkikäteen taas keskustelua.

Joku sanoi että ikä auttaa...Itse sain ongelmaa vähän "kuriin" jossain vaiheessa, mutta parin työttömyyspätkän jälkeen tunnen olevani taas lähtöpisteessä. Työttömyys syö itsetuntoa, tunnen tällä hetkellä taas olevani vajavaisempi ihmisenä kuin moneen vuoteen...Ja olen siis kolmekymppinen.

Hassua tässä muuten on se, että kun olen ollut asiakaspalvelutehtävissä ja eräässä muussa paljon ihmiskontaktia vaativassa tehtävässä, ei tämä ole ongelma. Nuorena sanoin, että en pysty asiakaspalvelutehtäviin, mutta toisin kävi. Ja huomaan että nautin niistä töistä, enkä tunne itseäni läheskään niin ääliöksi kuin vaikka sitten taas kahvitauolla työkavereiden kanssa. Että kyllä ihminen osaa olla monimutkainen otus...:D

15

AP sä olet vielä nuori. Itsellä sama ongelma ja se on vasta alkanut helpottaa viime aikoina. Erityisen paha tilanne minulla oli nuorena ja parikymppisenä. Olen siis nykyään 30-v ja juuri ikääntyminen on helpottanut vointiani. Uskon että tilanteeni vain paranee tästä eteenpäin. Odotan innolla että olisin 40- tai 50-v koska silloin epäilemättä voin jo paljon paljon paremmin.

Minäkin häpeän itseäni suuresti. Yllättävän mukavaa kuulla, että muilla on samankaltaista ongelmaa. Ulospäin olen sosiaalinen ja positiivinen, mutta häpeän kaikkea itsessäni suuresti. Häpeän myös puheitani, ilmeitäni ja tekojani, vaikka oikeasti tiedostan ettei niissä ole mtn väärää. Tämä ainainen itsensä syyllistäminen ja häpeä tuntuu aivan naurettavalta. Pitkään söin iltaisin unilääkkeitä, etten vatvoisi "väärin" sanottuja lauseitani ja 5 vuotta vanhoja mokia. Nyt luen siihen asti kunnes nukahdan, etten joudu kohtaamaan ajatuksiani. Häpeä on kovin väsyttävää.

Pahoittelut kirjoitusvirheistä. Kännykän näppäimistöllä kirjoitettu.

Minkä ikäinen olet? Hakeudu hoitoon, kognitiivinen terapia voisi auttaa.

Et ole toivoton tapaus, kyllä näitä pystytään auttamaan.

Ajattelen myös ihmisten pitävän minua tyhmänä tai yksinkertaisena, ja sitä häpeän todella paljon.

Ap

Olen 26.

Ap

Voi kauhea. :( En osaa auttaa, olen itse luonnostani niin rohkea luonne. Voin vain sanoa, etten koskaan ajattele mitään pahaa ujommista, vaikka eivät olekaan yhtä suulaita kuin minä.

Lue kirja Tunne lukkosi, täällä toinen häpeävä miettii ihan samoja juttuja.

Ei kukaan ole "aina" hävennyt itseään. Jostakin se on lähtenyt ja sun pitää miettiä, mistä. Onko sua vähätelty kotona? Kiusattu koulussa? Jotain muuta turvattomuuden, hylkäämisen kokemusta? Etsi ne muistoistasi, niin sitten tiedät mistä toi johtuu. Sitten kun tiedostat, voit päästä niistä eroon.

Minäpä en ole ujo, vaan nolaan itseni olemalla epäujo. Aika varmasti sinulla ei ole mitään aihetta hävetä jos olet ujo. Pääsi sisällä on se ongelma, ja se on sinun ratkaistavissasi. Tuskin ihmiset miettivät sinua ja sitä miten käyttäydyt/olet, niin paljoa kuin luulet. Heitä kiinnosta he itse. Usko pois. Ja mitä sitten jos olisitkin jonkun mielestä nolo? Mitä sitten? Et voi kuitenkaan saada joka ikisen maailman ihmisen hyväksyntää tai ihailua. Helpommalla pääset kun et välitä. Mietitkö itse toisista ihmisistä että he ovat noloja? Muisteletko vielä vuosienkin jälkeen jonkun toisen hölmöilyjä? Jos mietit niin ihan oikein sitten sinulle, mutta tuskinpa mietit jos tervejärkinen olet.

Haluaisin päästä terapiaan, mutta en ole mennyt koska se tuntuu olevan niin kallista. Eräänlaisia vähättelykokemuksia on lapsuudesta, mutta varsinaista koulukiusaamista ei ollut. Muistan vaan, että jo lapsena häpesin itseäni. En ole varma mistä kaikki on alkanut.

Pelkään ihmisten ajattelevan, että olen jonkinlainen ressukka koska olen niin ujo ja omissa oloissa viihtyvä. Kaikki ei johdu ujoudesta, vaan pelkään olevani persoonaltani jotenkin muutenkin vastenmielinen. Olen niin väsynyt tsemppaamaam jatkuvasti kun tuntuu, että en koskaan kelpaa ja haluaisin vain kadota ihmisten ilmoilta.

Ap

Hakeudu johonkin sellaiseen toimintaan tai ihmissuhteeseen jossa voit saada positiivisia kokemuksia. Ujous on sallittua eikä edes harvinaista. Tee vaikka jotain sellaista missä voit auttaa muita. Universumi ei pyöri sinun persoonasi ongelmien ympärillä.

Ole rohkeasti ujo. Sano se ääneen, olen tälläinen estynyt, arka ja pelkään nolaavani itseni typerillä jutuilla tms.  Normaali ihminen vastaa ettei se haittaa, sillä uskoisin että jokainen on joissakin tilanteissa ujo ja arka.

Minä olen rohkaistunut vasta lapset saatuani, lasten takia kun täytyy kasvaa leijonaemoksi.

[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 21:59"]

Ajattelen myös ihmisten pitävän minua tyhmänä tai yksinkertaisena, ja sitä häpeän todella paljon.

Ap

[/quote]

Voi AP, olisin voinut kirjoittaa itse tuon sinun aloituksesi ja myös tämän kommenttisi. Minäkin pelkään vaikuttavani tyhmältä ja yksinkertaiselta, vaikka ainakin kaikkien "virallisten" mittareiden mukaan olen oikeasti kaikkea muuta. Koko kouluaikani olin aina luokan kahden parhaan joukossa. Pääsin tuosta vaan yliopistoon opiskelemaan alaa, jonne on erittäin vaikea päästä. Nykyään olen korkeasti koulutettu ja hyvässä työssäkin.

Silti tunnen itseni muiden seurassa tyhmäksi ja kömpelöksi. En ikinä osaa sanoa mitään nokkelaa ollessani jossakin sosiaalisessa tilanteessa. Myöhemmin sitten mietin, että olisin puhunut tästä ja tästä ja tästä... mutta kun olen jonkun kanssa kasvokkain, menen niin lukkoon, etttä vaikutan idiootilta.

Edellinen (13) oli kuin kuvaus minusta, samoin ap:n teksti! Olin myös koulussa luokkani paras oppilas monena vuonna, ja taitava monessa asiassa, silti koin aina olevani tyhmä ja kömpelö ja nolaavani itseni. Olin myös ujo, mikä on karissut vähän iän myötä, mutta vieläkään en ole sellainen, joka menee miettimättä juttelemaan muille, edes puolitutuille, vaan harkitsen pidempään ja olen mieluummin hiljaa ryhmässä. Ihmisiä on monenlaisia, se kuuluu asiaan. Mutta jos todella kärsit piirteistäsi, niin mene toki terapiaan ja kokeile, auttaako se.

Hei, täällä kohtalotoveri! Häpeän itseäni varsinkin työpaikalla, kun tuntuu että kaikilla muilla puhe luistaa ja juttua riittää, itselläni taas aivot lyö aina tyhjää ja jos jotain sanon tuntuu se aina äärettömän typerältä. Varsinkin se on hävettävää, että saan monesti totaalisia bläkäreitä jos toinen ihminen kysyy jotain yllättävää ja odottaa vieressä vastausta. Sitten siinä sählään ja etsin vastausta kunnes se ihminen menee pois, jolloin vastaus tulee heti mieleen. "Palaan asiaan" taitaakin olla mun pelastus työelämässä...;)

Asiaa pahentaa se, että minulla on huono kuulo ja vaikka olen aikuisena "hoksannut", ja koetan sitä hokea itselleni, etten ole tyhmä jos en kuule jotain ekalla tai tokallakaan kerralla, silti huomaan pitäväni itseäni tyhmänä (ja olen varma että muutkin pitävät) kun en saa jonkun puheesta selvää.

Itse luulen, että luonteeni (olen todella introvertti), kuulonalenema, sekä toinen perussairauteni ovat kaikki yhdessä johtaneet itseni häpeämiseen ja huonoon itsetuntoon.

Tsemppiä ap! Todellakin toivon sulle kaikkea hyvää. Mulla on samoja kokemuksia jo parilta vuosikymmeneltä, mut harmi vaan, ei mitään toimivia neuvoja antaa :(

Teille häpeäville kysymys, vaadittiinko teitä lapsena aina olemaan kilttejä ja saitte ruumiillisia rangaistuksia jos ette totelleet? Saitteko raivota ihan vapaasti?

Minä nimittäin sain raivota ja huutaa, eikä ole ikinä edes tukistettu. Eikä ole edes puhuttu mistään kiltteydestä.

Pikemminkin siitä ettei tarvitse ikinä uskoa sitä, mitä mitä sanotaan ehdottomana totuutena. Vaan kaikki saa kyseenalaistaa ja pitääkin aina ajatella omilla aivoillaan.

Terve itsetunto ei voikaan kehittyä ihmiselle niin, että käsketään tottelemaan "koska minä sanon niin". Eikä lapsen kanssa ikinä keskustella, eikä hänen mielipiteitään edes pidetä missään arvossa.

Voi hyvä jumala, olen jo viikkoja ajatellut tekeväni aloituksen tismalleen samalla otsikolla! Luulin jo että tämä on minun ketjuni, jonka olen tehnyt joskus überväsyneenä...

Minulla on siis tismalleen sama ongelma, tuo jatkuva häpeä. Itse tilanteissa en koskaan ajattele mitä teen tai sanon, kaikki tulee luonnostaan jne. Tilanteiden jälkeen alan kuitenkin pohtimaan käytöstäni ja etsimään siitä vikoja. Sitten tulee aina kamala morkkis, "voi ei, mitä helvettiä mä ajattelin, ei voi olla totta miten nolo olen". Joka ikinen eleeni, ilmeeni, sanani ja äänensävyni saa tuomionsa. Se on oikeasti ihan kamalan rasittavaa, tuntuu etten saa olla rauhassa omalta itseltäni! Tämän vuoksi myös välttelen sosiaalisia tilanteita, sillä tiedän että teen aina jotain väärin.

Pakkaa sekoittaa vielä toinen vähän erikoisempi juttu, jonka vuoksi en ole hakeutunut terapiaan. Muistan lapsuudestani ennen 12:sta ikävuotta hyvin vähän. Sen jälkeen elämäni muuttui yhdeksi isoksi valheeksi: aloin valehdella pieniä ja hyvin suuria asioita, ihan kaikille, myös itselleni. En vieläkään, kymmentä vuotta myöhemmin, muista mikä on totta ja mikä valhetta. Siksi tuntuu mahdottomalta kertoa mitään menneisyydestäni, edes itselleni. Ehkä joskus nämäkin verhot ja lukot aukeavat, mutta tällä hetkellä pitää vaan yrittää pärjätä jotenkin.