Lainaaminen ei näköjään enää tarkoita lainaamista vaan omimista. Miksi?

Olen lapsesta asti tottunut siihen, että lainatusta tavarasta pidetään parempaa huolta kuin omasta ja jos sille jotain sattuu, niin korvataan tai ainakin pahoitellaan. Ei ilmeisesti enää. Olen sekä ekosyistä että auttamisen halusta lainannut meiltä esim. lasten urheiluvälineitä, kestovaippoja, kirjoja jne. tutuille, ettei heidän tarvitsisi ostaa uutta lyhyen käytön ajaksi. Olen selvästi sanonut, että toivomme tavarat takaisin.

Osa on toki palauttanut tavarat hyvässä kunnossa, mutta tosi moni ei tunnu välittävän yhtään siitä, mitä toisen tavaroille tapahtuu. Sanotaan vaan, että "oho, me taidettiin unohtaa se matkalle", tai "hups, annettiin se eteenpäin kun ei muistettu, että se on teidän". Hain naapurille lainaamani lasten fillarin takaisin, kun huomasin, että se lojuu jatkuvasti lukitsemattomana milloin missäkin.

Tavaraa on tullut takaisin kauheassa kunnossa; kirjoissa on kahvitahroja ja pinnasängystä puolet osista hukassa.

Ymmärrän, että vahinkoja sattuu, mutta en ymmärrä täydellistä välinpitämättömyyttä. Tavaroista ei huolehdita lainkaan, ja niiden katoamista/rikkoutumista ei pahoitella eikä tarjouduta korvaamaan. En odota täyttä hintaa, mutta minusta olisi kohtuullista korvata jotenkin tai EDES pyytää anteeksi.

Seuraavaksi joku ehdottaa, että älä lainaa. No en enää lainaakaan, mutta minusta se on tosi surullista. Kun olin lapsi, lainaaminen oli vielä ihan erilaista, ja kaikille oli kivaa, ettei tarvinnut ostaa kaikkea omaksi.