Onko normaalia että 10, 20, 25 ym. yhdessäolon jälkeen

Ei kai se elämä hukkaan mene vaikka ei keskustele henkevästi päivittäin. Musta on ihana että on puoliso olemassa, lähellä, yhteistä elämää elämässä. En kaipaa mitään ihmeellisyyksiä. Olen mieluummin kaksin kuin yksin. Jos olis riitoja tai vihamielisyyksiä jatkyvasti

...jatkuvasti, sitten eroisin. Muuten tavallinen arki riittää. Mutta oomme erilaisia ihmisiä kaikki.

Jotkut parisuhteet lopahtaa alkuunsa toiset pysyy ja paranee. Tässä suhteessa kumppanuudelle ja ystävyydelle perustuvat parisuhteet on onnellisempia kuin kovin kiihkeällä rakastumisella alkaneet. Intohimokin säilyy suhteessa sitä on ollut tasaisesti alusta saakka:D

Olemme olleet yhdessä 18 vuotta ja paranee vaan. Juteltavaa riittää kaikesta mahdollisesta, katsomme paljon dokumentteja ja olemme kiinnostuneita maailman asioista, rakastamme ja teemme ruokaa ja kestitsemme ystäviä usein, matkustamme ja siitä riittää aina muisteltavaa ja unelmoitavaa, meillä on paljon yhteisiä haaveita tulevaisuudelle ja niistäkin jutellaan lähes päivittäin.

Emme edes malta matkustaa ilman toisiamme koska haluamme jakaa kaikki kokemukset - työmatkoiltakin lähettelemme kuvia ja kommentteja toisillemme:)

Vaihtelee. Ollaan oltu yhdessä kohta 15 vuotta. Välillä jutut pyörii lapsen ja arkiasioiden ympärillä mutta onneksi toisinaan puhutaan muustakin. Varsinaista yhteistä harrastusta ei ole mutta tykätään puuhata pihalla koko perhe, laitetaan yhdessä hyvää ruokaa ja katsellaan elokuvia / sarjoja.

Olemme olleet yhdessä 11 vuotta, emmekä tee mitään kahdestaan. Joko koko perheenä lasten kanssa tai sitten erillämme. 

Syksyllä kävimme kerran leffassa ja drinkeillä niin että vanhempani hoitivat lapsia sillä aikaa (eivät ole innokkaita tekemään sitä, edellisen kerran olivat hoitaneet lapsia illalla n. viisi vuotta sitten - tämäkään ei ole ollut omiaan luomaan meille kahdenkeskisiä juttuja, vaikkei lapsenvahdin puute meidän ainoa ongelmamme olekaan) eikä meillä ollut mitään yhteistä puhuttavaa. Puhuimme vuorotellen omista asioistamme niin että toinen aina kohteliaasti kuunteli ja odotti omaa vuoroaan, ei se ollut mikään oikea keskustelu. Se oli tosi surullinen ilta vaikkei mitään riitaa tms. tullutkaan.

En aio olla tässä avioliitossa loppuelämääni, mutta kyllä vielä joitakin vuosia niin että saadaan lapset vähän vanhemmiksi.

[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 22:34"]

En tiedä onko se normaalia - ehkä ei, yli puolet ihmisistähän ei eroa.

Meillä niin todellakin on. Mies ja minä elämme samassa talossa sitä enemmän sovussa mitä vähemmän puhumme. Aina lomilla aletaan unelmoida erosta kun ollaan liian paljon tekemisissä, sitten se taas unohtuu arkeen.

[/quote]

Näin meilläkin. Tuo loma-asia on minulle aika iso ongelma, sillä rakastan matkustamista noin ylipäänsä ihan valtavasti, mutta parisuhde on todella kovilla aina lomilla. Olen ollut aivan ihanissa paikoissa ympäri maailmaa onnettomampi kuin tylsässä arjessani.

Kai se usealla on noin. Mihin kukin haluaa panostaa ja mitä arvostaa.

Me olemme pian olleet yhdessä 20v.  Meille on aina ollut tärkeää huomioida toista. Viettää aikaa yhdessä, mutta myös erikseen. Yhdessä oleminen ja tekeminen kiinnostaa meitä. Meillä on kohtuullisen usein irtiottoja arjesta. Yllätetään toisiamme ja hemmottelemme toisiamme. Keskusteluita.

Meille on tärkeää, että emme ajaudu mainitsemaasi tilanteeseen. Kumpikaan meistä ei sitä halua. Laatuaikaa parisuhteelle ja toiselle on hirmuisen tärkeä juttu.

Minulla on myös taka. Parikymmenvuotinen suhde, tosin myöhemmin erottu. Loppua kohden tosiaan juttu väheni, ikäänkuin kaikki oli jo puhuttu. Kun vietettiin paljon aikaa yhdessä, niin ei tullut mitään virikkritä. Jos molemmilla olisi ollut enemmän jotain sellaista, joka olisi nostanut ajatuksia, niin puhuttuakin olisi enemmän. 

10 vuotta yhdessä ja koko ajan paranee. Lomat ovat aivan ihanaa aikaa ja töihinpaluu todella tuskaa aina loman jälkeen, kun puolisoa on niin ikävä. Tehdään toki omia juttujamme mutta rakastamme yhteistä elämää ja arkea. Meillä ei tosin ole lapsia ja jos tulee, niin sen tuoma muutos pelottaa.

Ja vuosista oli siis kyse.

En tiedä mut meillä on sama juttu. Tuntuu todella pahalta. On yksinäinen olo omassa kodissaan. En hahmota miten tähän on tultu. 22 vuotta yhdessä.

Ihan sama juttu meillä. Yhdessä vuodesta 1992.

Meillä päinvastoin. 20 vuotta elettiin palstan mukaan lapsille eli oltiin perhe eikä parisuhde. Nyt kun kotona on enää yksi lapsi, elämme miehen kanssa paljon enemmän parisuhdetta kuin koskaan ennen suhteessamme. Vaikka 20 vuotta oltiin ilman kahdenkeskisiä lomia, niin suhde säilyi silti.

Yhdessä 20 vuotta. Kovin on vähissä jutun aiheet. Eikä puhuminen taida kumpaakaan kiinnostaa, eikä juuri mikään muukaan yhteinen tekeminen.

En tiedä onko se normaalia - ehkä ei, yli puolet ihmisistähän ei eroa.

Meillä niin todellakin on. Mies ja minä elämme samassa talossa sitä enemmän sovussa mitä vähemmän puhumme. Aina lomilla aletaan unelmoida erosta kun ollaan liian paljon tekemisissä, sitten se taas unohtuu arkeen.

Yhdessä 11 vuotta. Osa asioista on jäänyt kokonaan lasten myötä mutta edelleen hemmotellaan toisiamme, käydään treffeillä, juhlitaan vuosipäivät ja muuta pientä. Seksiä on välillä enemmän ja välillä vähemmän mutta sen suhteen ollaan suht tyytyväisiä molemmat vaikka arki tietty vaikuttaa negatiivisesti siihen. Olen päättänyt että jos elämä menee siihen että ollaan kavereita/kämppiksiä niin ero on parempi kuin elämä ilman intohimoa.

Meillä ei onneks ole noin. 22v myös oltu kimpassa, lapset vielä ala-asteikäisiä. Ollaan hyviä ystäviä kuin myös aviopari, kiihkeää seksiäkin silloin tällöin on, useimiten kuitenkin aika rutiininomaista. Ei huonoa, mutta ei välttämättä mitään ilotulitustakaan. MUTTA me viihdytään perheenä yhdessä ja huumorintaju natsaa ja on mukavaa. Harrastetaan myös ja ollaan paljon erossakin miehen liikkuvan työn takia, mut joka päivä ollaan usein yhteyksissä silloinkin kun jompikumpi reissaa. Enää ei ole stressiä siitä mitä toinen ajattelee kun tunnetaan niin hyvin, eikä liikaa mustasukkaisuuttakaan, eli ei tarvitse kiehnätä kimpassa koko ajan vaan on tilaa hengittää ja tehdä omikin juttuja. Silti tietää että toinen on lähellä ja valmis tekemään sun puolesta mitä vaan.

Eli tuttua muillakin parikymmenvuotisilla pareilla. Jotenkin tuntuu kurjalta että elämä menee hukkaan tässä.. Ruokapöydässäkin jos esim ollaan kun lapset eivät kotona, niin ei meillä enää mitään sanottavaa. Itse olisin suurinpiirtein valmis eroamaan, mies ei.

ap

21 vuotta yhdessä ja puhumista&tekemistä löytyy kyllä. Tosin arjessa iltaisin kumpikin usein tekee omiaan mutta yhdessäkin puuhaillaan.