En näe itsessäni mitään vikaa

Minulla on parisuhdekriisi. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, ja nyt viimeinen vuosi on ollut yhtä taistelua. Haluaisin puolueettoman mielipiteen siitä, voinko olla hullu tai joku narsisti, kun en näe itsessäni mitään muuta vikaa kuin sen, että minun on vaikea ottaa määräilyä vastaan ja välillä hermostun liiaksikin pienestä määräilystä. Mielestäni ongelma on miehessä. Olen aika objektiivinen ihminen ja yritän katsoa asioita järjen kautta, en tunteella.

Olen ollut aikaisemmin masentunut ja aika kamala, sen myönnän. Olin mustasukkainen, läheisriippuvainen ja huonoitsetuntoinen. Mutta kävin kolmen vuoden psykoterapian, jonka aikana löysin elämääni onnellisuuden ja ratkaisin monta lapsuuteni lukkoa. Selvitin syitä käytökseeni ja olen korjannut niitä. Nyt voin hyvin.

Mutta nyt mieheni masentui! Ja hän on ahdistunut mm. siitä, että minä en enää olekaan niin epäitsekäs ja palvelualtis. Hänelläkin on lapsuuden trauma naisista (äidistään, joka jätti perheen) ja hän ajattelee, että oma tahto ja terve itsekkyys on merkki epäluotettavuudesta ja siitä, että aion jättää hänet. Hän ahdistuu kaikesta, kiukuttelee minulle pienistäkin äänenpainoista, pitää mykkäkoulua ja väittää, että rajoitan hänen elämäänsä. Voin rehellisesti sanoa, että en rajoita! Oikein kannustan häntä lähtemään illanviettoihin ja kavereillensa, sillä haluan hänelle ystäviä ja olen tyytyväinen, kun saan hetken rauhan hänen valitukseltaan.

Mutta nyt päästään ongelman ytimeen: mieheni myöntää, että hänessä on vikaa, ja yrittää parantaa ongelmaa. Hän kuitenkin heijastaa kaiken, mitä hänelle sanon, takaisin minuun. Esimerkiksi jos sanon, että en pidä hänen määräilystään, hän keksii ihan oikeasti viiden minuutin päästä, että minä määräilen häntä ja hän ei pidä siitä. Tai jos sanon, että hänen mykkäkoulunsa on henkistä väkivaltaa, hän syyttää minua seuraavaksi henkisestä väkivallasta. Olen oikein testannut, ja kyllä, saan kaikki kommenttini takaisin! Ja minä yritän keskustella asiallisesti, mutta hän loukkaantuu niin herkästi jokaisesta asiasta. Hän ei keksi mitään oikeaa, josta voisi minua syyttää.

Tämän vuoksi minusta tuntuu, että tämä ongelma on hänen omansa. Kun sanon, että hänen pitäisi etsiä apua masennukseensa, hän huutaa minulle, että minunpa pitäisi etsiä. Ei auta, että sanon, että minä en ole masentunut ja olen jo etsinyt apua ja käynyt läpi vaikean, kolmivuotisen terapian. Nyt hän on sentään suostunut käymään pari kertaa psykologin juttusilla, mutta kun pitäisi sopia lisää tapaamisia, hän ahdistuu ja luovuttaa. Minä sitten soittelen hänen puolestaan tapaamisia, joihin hän ei välttämättä edes mene. Tämä alkaa olla aika raskasta minullekin, ja pelkään masentuvani uudelleen.

Sori sekava vuodatukseni, mutta siis: voiko olla mahdollista, että minussa ei ole vikaa? Vai onko tämä luulo piirre, josta pitäisi huolestua? Onko parisuhteen riidoissa aina syytä molemmissa?