Paha olo pitkässä parisuhteessa. Normaalia?

6/6

aivan samat fiilikset, juuri noin itsekin tunnen...oliko tämä elämä nyt sitten tässä...

enkö enää koskaan koe niitä perhosia vatsassani...

Ap

Luottamus on suhteen perusta. Kannattaisi jutella tämä asia miehen kanssa pois päiväjärjestyksestä. Ja tosiaan hyväksyä se, että nuoruus ja vastarakastuneen fiilikset eivät enää koskaan ihan sellaisinaan palaa takaisin.

alkaako 40 v. lähellä? Ikäkriisiäkin voi olla

Hei alkaa olla...olisko sitä :)

Ap

miten tunnepuoli muuten, oletko onnellinen, elätkö sellaista elämää kuin haluaisit? Miksi olette mustasukkaisia?

Elän unelmaani. Rakastan perhettäni, mutta todellisuudessa, en luota mieheeni. Siksi olen mustasukkainen, koska tiedän, ettei hän kerro minulle asioita niinkuin ne todellisuudessa on, vaan jotenkin hän aina antaa hyvin neutraalin vasatuksen/kuvauksen asioihin...matkusteli aikanaan, kun lapsemme(2 kpl) oli pieniä...työkaverit olivat naisia...ja taisi siellä olla vähän flirttiäkin joukossa...

Ap

Mä luulen, että kyse on arkipäiväistymisestä. Siitä, kun suhde on jo vanha ja vakiintunut, sitä nuoren rakkauden huumaa ja ihanuutta ei enää ole. Kun tuntee toisen läpikotaisin, tietää silmäripsien asennosta että nyt toinen jauhaa puuta heinää ja tietää, että vaikka kysyisin, että lähdetäänkö viikonloppulomalle kaksistaan, toinen sanoo "vaikka" ja asia jää siihen, pystyy laskemaan illalla, että toinen kääntää kylkeä kahdeksan kertaa, pieraisee kolmesti ja haukottelee kerran ennenkuin nukahtaa. Toinen ei enää innostu mistään yhdessä tekemisestä samalla lailla kuin silloin alkukuukausina innostui siitä, kun ehdotti että käydään yhdessä kaupassa, eikä se toisen selostus ties mistä tapauksesta töissä enää kuulosta niin kiinnostavalta kuin vastaava selostus silloin vuosia sitten. Toinen ei enää soita kysyäkseen mitä kuuluu tai että voitaisko nähdä tässä jonakin päivänä, vaan kävelee ovesta ja kysyy, että onko ruokaa. Eikä se toinen tasan tarkkaan enää tarjoudu avuksi tai ala oma-aloitteisesti siivoamaan ruokapöytää. 

Siltä minusta toisinaan tuntuu. Meillä ei ole taloa jne., mutta elämä on nyt sellaista kuin mitä joskus toivoinkin sen jonakin päivänä olevan. Silti minä seison keittiössä katselemassa ympärilleni ja mietin, että mitä helvettiä minä täällä teen. Tässäkö tämä nyt on, tätäkö tämä on loppuelämän? Miksei kukaan kertonut silloin, kun unelmoin tästä, että saadakseni tämän mun täytyy luopua siitä ihailusta ja mielenkiinnosta, jota mieheni minulle osoittaa? Että minun pitää muuttua robotiksi, joka hoitaa lapset, kotityöt, juoksevat asiat ja miehen seksinnälän? Miksen itse tajunnut, että ihan syystä kehotetaan varomaan mitä toivoo? En minä tätä halunnut. Minä halusin olla se ihailtu prinsessa ja kuningatar JA pitkän ja vakaan parisuhteen sekä perheen. Minä halusin tuntea oloni rakastetuksi enkä olla vain itsestäänselvä äiti, piika ja huora. 

Mutta ei se muuksi muutu tästä enää, vaikka tästä lähtisikin etsimään jotain uutta huumaa ja ihailua. Mä olen jo paljon vanhempi kuin silloin aikoinani, enkä mä silloinkaan ollut mikään kaunotar, enkä ole edelleenkään, joten mitään menekkiä missään muuallakaan ei taida olla. Ja nythän tässä ollaan fiksuja, kypsiä ja vastuullisia aikuisia hamaan hautaan saakka, joten koska tässä on riittävän hyvä, tyydytään siihen. Vaikka pirun tylsä ajatus se on, ja oikeastaan jopa surullista ajatella, ettei enää ikinä saa kokea sitä ihanaa tunnemylläkkää kuin alkuhuumassa.