Miten sinusta tuli absolutisti?

Join aivan liikaa monta vuotta, siitä alkoi olla mulle jo fyysistä ja psyykkistä haittaa. Lisäksi käytin liikaa lääkkeitä. Hakeuduin hoitoon ja lopetin kokonaan alkoholinkäytön, lääkkeistäkin olen päässyt sittemmin eroon. En halua enää sotkea aivokemiaani millään päihteillä.

Vajaa kolmekymppiseksi käytin jonkun verran alkoholia, mikä tarkoittaa, että uudenvuodenaattona otin lasin samppanjaa ja pari kolme kertaa vuodessa join lasin viiniä.

Sitten vaihdoin työpaikkaa. Uudessa paikassa oli useampi pahasti alkoholisoitunut työkaveri, joista osa ryyppäsi jopa työaikana. Se oli niin vastenmielistä, että oma alkoholinkäyttöni tyrehtyi pian kokonaan, kun en enää kestänyt edes viinanhajua. Niin huomasin olevani absolutisti, ja nyt olen ollut jo melkein 30 vuotta.

Olen niin nirso, etten tykkää minkään alkoholin mausta. Tuntuu, että elimistö kuivuu, jos ottaa lasillisenkin. Absolutismi on minulle siis helppo valinta.

Siten, että minulle tulee alkoholista paha olo. Pienet määrät aiheuttavat huimausta ja motoriikan ongelmia, suuremmista määristä ne pahenevat ja tulee vielä kuvotustakin. Alkoholinkäyttöni jäi muutamaan surkeaan teinikänniin. Tai ei nyt aivan: voin juoda oireitta määrän, joka vastaa noin 1,5 dl viiniä. Harvoin juon edes sitä.

Sama kuin numerolla 5, elimistö ei kestä alkoholia. Menen aivan sekaisin jo pienistä määristä, oksentelen yms.

En halua tuhlata enää yhtään päivää elämästäni krapulan potemiseen. Yksi kerta vain sanoin "ei koskaan enää" (en tiedä kuinka moni sen silloin uskoi) enkä ole sen jälkeen ottanut. Mulla oli tapana tulla aivan järkyttävä mahataudintyylinen olo ihan pienestäkin määrästä.

Oon ollut absolutisti nyt 10 vuotta.

13-vuotiaana join uutena vuotena vähän shampanjaa vanhempieni luvalla. Sitä meni ehkä puoli lasia, ja oloni oli sen jälkeen niin kamala, että päättelin ettei alkoholi taida olla minun juttuni. Sen jälkeen en ole juonut yhtään, enkä muutenkaan tykkää käyttää mitään aineita, jotka vaikuttavat aivokemiaan.

En kuitenkaan varsinaisesti pidä itseäni absolutistina, sillä en ole tehnyt mitään juomattomuuspäätöstä tai -lupausta. En vain juo, koska en halua, mutta tulevaisuudessa saatan juodakin, jos mieleni muuttuu. Pidän sitä kuitenkin hyvin epätodennäköisenä (sanoisin, että todennäköisyys on noin 0,001 %).

En tiedä olenko absolutisti vaikka en juokaan. Voisin teoriassa juoda joskus, mutta neljään vuoteen ei ole ollut fiilistä juoda yhtään. Sitä ennen join silloin tällöin ehkä kerran vuoteen. Jotenkin vaan se seuraavan päivän olo ei vaan ole sen arvoista enkä ole keksinyt yhtäkään alkoholipitoista juomaa joka hivelisi makuhermoja eikä se humalatilakaan nyt niin hauskaa ole.

-En pidä alkoholin mausta

-En pidä humalaisista

-Typerä opetella "sosiaalinen" tapa. Parhaimmat ystäväni sattuvatkin olemaan myös itse absolutisteja. Meillä on muutenkin samanlaisia mielenkiinnonkohteita.

-Rahaa säästyy kaikkeen muuhun

-Migreeni

-Tapasin mieheni, joka oli päättänyt olla juomatta. Olimme molemmat alaikäisiä, joten on ollut helppo olla juomatta, kun sitä ei koskaan ollut aloittanutkaan. Emmekä me pulloon olla retkahdettu vieläkään

Alkoholinkäyttöni on ollut n. 15-16-vuotiaana pari hörppyä siideristä, kun kaverit ovat tuputtaneet.Maistoin yliopistoaikana yhden kerran Frezitaa, taas kun kaverit tuputtivat. Taisivat olla pettyneitä, kun en juonut enempää. Oli se yhtä pahaa kuin silloin ylppäreissäkin, jolloin äiti sitten meni ja osti sitä juhlajuomaksi. Kerran vahingossa maistoin myös eräissä häissä alkoholia. Tarjolla ei ilmeisesti ollut alkoholitonta onnittelumaljaa.

Sanomattakin lienee selvää, etten ole koskaan ollut kännissä.

Ei ole koskaan tehnyt mieli juoda. En ole absolutisti sanan tiukimmassa merkityksessä (juhlamaljat ovat ihan jees), mutta muuten en mieti alkoholia saati sitten haikaile sen perään.

Minulla migreeni puhkesi alle kouluikäisenä. Join kerran kun tulin täysi-ikäiseksi pullon lonkeroa ja se laukaisi neljän päivän helvetillisen migreenikohtauksen. Siitä päättelin ettei alkoholi ole minun juttuni.

Vaihdoin uskontoa.

Olin jo ehtinyt huomaamaan mitä alkoholilla on tarjottavanaan enkä sen avulla enää mitään uutta tule kokemaan. Ei tee mieli.

Tiedän niin tuon tunteen! Muiden juomista en tuomitse, mutta itse saan kuittailua ja naureskelua juomattomuudestani. Ihan absolutistiksi en itseäni määrittäisi, koska en voi koskaan tiedää, jos haluankin juoda yhtäkkiä pari tms. Juomatta olen alkoholin aiheuttamien hengenahdistuskohtausten ja pahojen paniikkikohtausten takia. Ja ne kestävät parhaimmillaan viikkoja. Kärsin kyllä paniikkihäiriöstä, mutta ennemmin olen ilman alkoholia kuin ottaisin vastaan lääkityksen.

En ole koskaan pitänyt alkoholin mausta enkä kestä kuin yhden drinkin tai lähtee jalat alta, pahoinvointikin tulee tosi pienestä määrästä. - Olen ollut absolutisti monia vuosia, mutta onhan näitä repsahtamisia, kun sortuu käymään ehtoollisella tai ottaa konjakkihömpsyn orastavaan köhään Tänä vuonna tähän mennessä olen juonut puoli annosta konjakkia..

Minä olin pitkään niitä ääliöitä, joiden oli oltava eniten humalassa. Varsinkin teininä ja nuorena "aikuisena" se olin aina minä, jota kannettiin jo baariin. Yhden tällaisen reissun jälkeen heräsin (sentään omasta!) rappukäytävästä ilman lompakkoa, avaimia ja löysät housuissa. Päätin että tämä itseni nöyryyttäminen on viety niin uudelle tasolle että hyvä jättää tähän.

Päätöksestä tulee ensi kuussa kuusi vuotta, en koe jääneeni mistään paitsi.

Syyt absolutismiini ovat varsin samanlaiset kuin ap:lla. Lapsuudenkodissani ei viinaa käytetty mahdottoman paljon, mutta jos piiriä hieman laajennetaan, niin suurkuluttajia alkaa löytyä. Isoäidin veljet kuolivat kaikki ainakin osaksi viinan aiheuttamiin sairauksiin. Siinä suvussa on viinan kanssa läträtty aina. Olen tutkinut sukuamme ja ko. suvun miehet ovat jo nuorina tukevasti edustettuina rangaistuskirjoissa viinankeitosta, -myynnistä, tappeluista, humalaisena esiintymisestä kirkossa ym. syytettyinä. Myös isoäidin pari sisarta miehineen käytti runsaasti alkoholia, vaikka nyt eivät ihan rapajuoppoja olleetkaan. Ja yksi isoäidin pojista on myös perso viinalla, entinen urheilijanuorukainen. 

Varsinkin yksi isoäidin sisarista vihasi viinaa ja sen takia loppui vakava seurustelusuhdekin, kun miesystävä tuli hiukan maistissa treffeille. Minuun lienee periytynyt samat geenit, sillä minäkin olen alkanut aikaa myöten vihata viinaa. Surullinen olin, kun  veljeni pilasi elämäänsä liiallisella viinalla. Raju infarkti vei miehen jo paljon alle viisikymppisenä.

En ole aina ollut ihan täydellisesti absolutisti, vaan joskus aikaisemmin saatoin ottaa ruuan kanssa lasillisen viiniä tai pari olutta. Molemmat juomat karisivat sitten pois, kun en halunnut seuraavan päivän migreeniä, joka tuli jo lasillisesta punaviiniä ja joskus myös oluesta. Lähes 15 vuotta sitten otin viimeisen prosenttipitoisen onnittelumaljan enkä ole viinaksia kaivannut.

Kaikki eivät todellakaan käsitä, että ei juo eikä polta. Eräs työkaverini varsinkin jaksoi vinoilla absolutismilleni ja uhosi kyllä joskus juottavansa minut humalaan. Siihen saatoin sanoa, että se ei olisi onnistunut edes silloin, kun vielä joskus lasillisen otinkin, sillä elimistöni suostui ottamaan hyvin vähän alkoholia. Stoppi tuli ja sen jälkeen ei mennyt alas minkäänlainen linnunmaito.

Itse olen nelikymppinen, vastuullisessa aisntuntijatyössä oleva nainen. Jotenkin minulle lasten kasvattaminen on ollut tooosii raskasta. Aikanaan käytin alkoholia hyvin maltillisesti. Ensimmäisen lapsen jälkeen tuntui, että sellainen "nukkuuhan se nyt viimein ja nyt on omaa aikaa" -meno ajoi minut siihen yhteen viinilasilliseen illassa. Myöhemmin kun lapsia tuli pari lisää, tuntuu, ettei voimia ole enää yhtään ja kaikki oma aika on mennyt. Mistään ei saa hyvää oloa. Paitsi siitä viinistä. Nykyisin menee pullo illassa ja ne iltahetket tuntuvat olevan parasta aikaa nykyisessä elämässäni. Muulloin olen vain koneiston orja ja kaikkeen on joustettava. Tuntuu ettei sitä jaksa. Huolissani olen kyllä itsestäni. Vaikka olen toistaiseksi saanut pidettyä asia edes hiukan hallinnassa, niin on ehkä 3-4 aamua tullut viimeisen vuoden aikana, että olen joutunut työaamuna loiventelemaan oloa. Väsyttää niin kokonaisvaltaisesti kaikki. Työ ei kiinnosta ja lapset, vaikka heitä yli kaiken rakastankin ovat vaan tällä hetkellä niin raskaasa vaiheessa, ettei meinaa voimat millään riittää. Mies on työn puolesta poissa 200 päivää vuodesta, joten aika yksi tässä ollaan.

Teininä kännäsin kotibileissä siinä missä muutkin. Nuorena opiskelijanakin vietin vielä kosteita saunailtoja yms. Vähitellen touhu kuitenkin alkoi ällöttää enemmän ja enemmän, vaikka mitään alkoholiongelmaa ei koskaan ollutkaan. Tajusin, että elämä on liian arvokas, kaunis ja lyhyt hukattavaksi kännisumussa ja varsinkin krapulassa. Päätin, etten enää juo.

Lisäksi halusin olla absolutisti yksinkertaisesti vastustaakseni suomalaista kännäyskulttuuria. Sekä näyttää lapsilleni esimerkkinä, että absolutistinakin voi ollla ihan "katu-uskottava" tyyppi :).

Lasten myötä alkoholi jäi pois kuvioista.

Sain ensimmäisen lapseni 19 vuotiaana, ennen raskautumista viinaa meni paljon. Kirkkaita; tequilaa, venäläistä pirtua... Joskus mietoja. Alkoholisoituminen oli hyvässä vauhdissa. Raskauden ja imetyksen aikana en juonut mitään alkoholipitoista, en edes vappusimaa. Sen jälkeen, ennen seuraavaa raskautta alkoi taas viinahammasta kolottaa. Lapsi hoitoon mummolaan joka viikonloppu ja baanalle. Toinen raskaus alkoi ja viina jäi taas kokonaan raskauden ja imetyksen ajaksi.

Jossain vaiheessa vaan sitten huomasin, kuinka kahden pienen lapsen hoitaminen krapulaisena ei ole kovin herkkua ja kahden lapsen vieminen mummolaan joka viikonloppuista kännäystä varten on todella noloa. Tein tietoisen päätöksen, että viina saa jäädä siihen asti, kunnes lapset ovat niin isoja, ettei niitä tarvitse enää vahtia. Nyt ne ovat niin isoja, mutta ei tee mieli viinaa. Osittain myös siksi, että alkavat olla teini-iässä, enkä halua antaa heille sitä mallia, että joka viikonloppu äiti on kännissä.

Selvinpäin on vaan niin paljon hauskempaa.