Kahden viikon päästä naimisiin, enkä osaa silti uskoa miehen rakastavan minua

Olen monesti ihmetellyt, mikä minussa on vikana. Huono itsetunto, aiempien kokemusten aiheuttama skeptisyys ihmissuhteissa ja rakkaudessa vai mikä?

Totuus on se, että tätä nykyä elämässäni on kaikki hyvin.

Löytyy mies, joka sanoo rakastavansa minua ja näyttääkin sen teoillaan ja valinnoillaan. Hän on komea, hyväkroppainen, fiksu ja hyvin koulutettu, hyvässä työssä ja minua muutaman vuoden nuorempi. Odotamme ensimmäistä yhteistä lastamme (jota molemmat haluavat) loppusuoralla. Minulla on myös ihanat lapset edellisestä liitosta, joihin minulla on lämpimät välit, samoin miehelläni. Myös lasten isän kanssa välit on hyvät ja asiat sujuvat. Appivanhempien kanssa tulen hienosti toimeen, samoin miehen sisarusten ja muiden sukulaisten kanssa. Niin myös mieheni minun sukulaisteni kanssa. Kumpikin tulee hyvin toimeen myös toisen kavereiden kanssa ja meillä on kiitettävä sosiaalinen elämä ja harrastuksia myös kodin ulkopuolella. Seksi toimii niin hyvin kuin se nyt ylipäätään voi toimia, kun nainen on kahdeksannella kuulla raskaana. Ymmärrämme toisiamme ja huumorintajumme kohtaavat. Pikkuriitoja on silloin tällöin, koska olemme molemmat melko tulisieluisia ja nopeasti lämpiäviä ja jääräpäisiä persoonia, joilla on voimakas oma tahto. Riidat kuitenkin myös sovitaan nopeasti eikä niihin palata koskaan jälkeenpäin.

Olemme kihloissa ja teemme parhaillaan omakotitalossamme isohkoa remonttia, jonka lopputuloksena on unelmiemme koti. Suunnittelemme ulkomaille muuttoa pariksi vuodeksi ensi keväänä. Tämä vähän jännittää, mutta molemmat haluavat sen tehdä ja pelkoja suurempana on positiivinen jännitys ja tietynlainen seikkailuhenkinen odotus. Suunnittelemme naimisiin menoa kahden viikon päästä, kaikilta salaa ja ihan kahdestaan. Varsinainen hääjuhla pidetään keväällä vauvan synnyttyä ja juuri ennen ulkomaille muuttoa. Tarkoitus on pitää siihen asti salassa, että itse asiassa menimme virallisesti naimisiin jo tammikuussa...

Kosinta (=kihloihin meno) tuli puhtaasti miehen aloitteesta. Samoin tämä ajatus naimisiin menon ajoituksesta ja näistä meidän siihen liittyvistä pikku "erikoisjärjestelyistä". Tästä kaikesta huolimatta en jotenkin osaa uskoa, että mies haluaa kanssani naimisiin puhtaasta rakkaudesta. Tämä siitä huolimatta, etten kuitenkaan keksi muutakaan järjellistä motiivia. Jostain itsellenikin tuntemattomaksi jääneestä syystä en osaa luottaa siihen, että hän todella oikeasti rakastaa minua, vaikka kaikki "todisteet" puhuvat sen puolesta, että hän rakastaa. Tämä syö onneani, siitä huolimatta että tiedän kaiken olevan enemmän kuin hyvin. Ja koska en osaa uskoa hänen rakastavan minua oikeasti, en uskalla päästää omia tunteitani täyteen roihuun. Siinä mielessä tämä syö myös mieheni onnea, vaikkei hän ajatuksistani tiedäkään. Itse kuitenkin tiedän, että voisin osoittaa hänelle paljon enemmänkin rakkautta, jos vain uskaltaisin. 

Olen ollut aiemmin kerran naimisissa, ja eronnut sopuisasti. Tämän jälkeen olen joutunut pettymään rakkaudessa erittäin rankasti ja elämäni ajautui todelliseen katastrofiin sen seurauksena. Nuo saattavat selittää epäluottamukseni rakkauteen ja sen kestävyyteen. Mutta nyt olisi kyllä jo suotavaa päästä yli tuosta. Onko ideoita tai ehdotuksia, miten se tapahtuu?