Tunteet vs järki

Puhu tilanteesta kumppanisi kanssa, kysy mitä hän suosittelisi sinun tekevän tai mitä hän toivoisi itse. Yhteinen asiahan se teille on, jos toinen ihastuu ulkopuoliseen.

Mäkin sanoisin, että ota asia esiin kumppanisi kanssa. Tuo kipinöinti ulkopuoliseen on hyvin kuvattu. Tuttua myös itselle. Mutta kun puhuin miehen kanssa, hän ei halunnutkaan, että lähden. Hyväksyi tunteeni ja suhteemme parani.

Pelkään ottaa tätä puheeksi, koska silloin joudun varmastikin kertomaan kaiken sen mitä on tapahtunut tänä aikana. Voi olla, että puolisoni ei kaikkea sulattaisi, jolloin avioliitto olisi ehkä taputeltu. Sinällään olisi helppo ratkaisu. Ja jos otan puheeksi ja hän hyväksyisi tämän mitä on käynyt, joka tapauksessa hänelle tulisi paha mieli jollain tasolla, ja minä ikään kuin puhdistaisin vain tällä oman omatuntoni, kuulostaa liian itsekkäältä. Tuskin hän hyväksyisi sitä että suhde tähän toiseen ihmiseen jatkuisi tai syvenisi samalla kun ollaan naimisissa.

Jotenkin pitäisi päästä päätökseen siitä, olenko ja ollaanko onnellisia tässä liitossa vai kannattaisiko joka tapauksessa erota. Tämä tuttavuus jonka kanssa ollaan jo hyvin läheisiä on saanut minut avaamaan silmäni, ja tuntemaan jotain sellaista jota en ole tuntenut vuosikymmeneen, jos milloinkaan. Tunne on kestänyt nyt niin kauan, että ei voi enää puhua pelkästä alkuhuumasta. Toki tiedän, että luultavasti jokainen suhde, mahdollisesti tämäkin, laantuu tai tasoittu jossain vaiheessa, mutta jotenkin se että on näin elossa nyt, monen vuoden suorastaan masentavan tunteettoman liiton jälkeen on saanut minut ajattelemaan että tästä elämästä pitäisi koettaa nauttiakin. Ja samalla omatunto kolkuttaa, ajatus perheen rikkomisesta ja siitä kuinka erityisesti lapset saattavat kärsiä erosta, puhuu tunteita vastaan. En usko että kylmähkö puoliso kärsisi erosta juurikaan, loppujen lopuksi.

Auttaako psykoterapia tms ajatusten saamiseksi jotenkin sellaiseen muotoon, jonka perusteella voisi tehdä jotain päätöksiä? Neuvoja sieltä tuskin saa itse päätökseen, mutta tekniikoita tai eväitä päätöksentekoon ehkä, kokemuksia?

-AP

Ihan kiinnostuksesta, ootko ap mies vai nainen?

Mitä tahansa teetkin, ei kannata alkaa hätiköimään. Selvitä oman pääsi sisällä, mitä haluaisit elämältä ja mitä se vaatisi, että olisit onnellinen. Kuulostaa siltä, että olet valinnut parisuhteeseen sellaisen ihmisen, joka ei tuo esiin parhaita puoliasi - etkä sinä hänen. Järki-ihmisenä hän on varmaan ihan tyytyväinen tilanteeseen, kun taas sinä kaipaisit jotain muuta. Jos olet perusluonteeltasi intohimoinen ja tunteellinen, toinen osapuoli ei välttämättä tätä ymmärrä.

Suosittelen sinulle aiheeseen liittyvää kirjallisuutta luettavaksi päätöksenteon helpottamiseksi. En usko, että tuosta psykoterapiastakaan haittaa olisi. Muista, että meillä kaikilla on vain yksi elämä käytettäväksi. Ihmiset eroaa, se on arkipäivää, mutta tärkeämpää on vastuu lapsia kohtaan - se ei muutu miksikään, vaan ainoastaan korostuu avioerotilanteessa. Kaikkea hyvää sinulle jatkoon.

Psykoterapia auttaisi varmasti, suosittelen. Mutta en usko tuohon "olette niin erilaiset" ajatukseen ihan vähällä. Minusta teidän on mahdollista läytää toisenne uudestaan, mutta en tiedä miten, mutta uskon, että se on mahdollista. 

Ihastumisesi toiseen ei oman kokemukseni mukaan ole välttämättä kaipuuta toiseen puolisoon, vaan omiin tunteisiisi ja niiden tuntemiseen. Ihan kaikilla osa-alueilla. Jos saisit tuntea tunteita ja käsitellä ne nykyisessä liitossasi, se voisi olla hyvä ratkaisu. Entä pariterapia?

Minullakin ihastuminen toiseen teki nimenomaan sen, että aloin tuntea, olla elävä jne. ja ajatus siitä, että joutuisin palaamaan entiseen tuntui täysin mahdottomalta. Haaveilin vielä silloin tämän toisen miehen kanssa suhteen realisoitumisesta, ja ajattelin, että jos en suhdetta saa, ne ihanat tunteetkin katovat. Mutta niin ei käynytkään. Kun sain käsitellä niitä, ne "jäivät minulle", vaikka suhteesta ei ole tähän päivään mennessä tullut mitään. (Ihastuin lokakuussa) Eikä tuskin tulekaan. Kerroin miehelleni ja hän pystyi jopa ymmärtämään minua. Se oli toki helpotus. 

En olisikaan ehkä kertonut, jos olisin pertänyt ja kyennyt pitämään sen salassa, mutta tämä siis siinä tapauksessa, etten katuisi pettämistäni oikeasti. (Ymmärrän että niinkin voi olla...) Nyt tilanne taas minulla meni siihen, että en pystynyt enää salaamaan ja aika helppoa se olikin kun mitään muuta ei ollut tapahtunut kuin ihastuminen ja lisäksi uskoin, että mieheni ei tuomitse minua - kuten ei sitten tuominnutkaan. 

Mutta sinulla on erilainen tilanne, ymmärrän sen. Siksi varmaan terapia olisi hyvä asia, joko yksin tai pariterapiana. Ehkä ensin yksin. Olen ollut aikoinaan terapiassa, tunnen sen prosessina, joskin eri syiden takia. 

t.3