Lue keskustelun säännöt.
Milloin tulee parisuhteen pahimmat kriisit?
04.01.2014 |
Tarkoitan lähinnä vuosia... Muistaakseni olen kuullut puhuttavan esim 7 vuoden kriisistä. Onko ihmisillä kokemuksia tästä? Miksi kriisi tulee juuri tuolloin? Onko muita ajankohtia, jolloin kriisin uhka suuri?
Kommentit (30)
Kolmen vuoden kohdalla oli ensimmäinen. Sitten seuraava seitsemännen vuoden paikkeilla. Se osuikin mukavasti samaan aikaan oman kolmenkympin kriisini kanssa, eli huhheijaa.
Nyt ei sitten ihan pienet jutut hetkautakaan, kun suhde nuo on kestänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten pienet/suuret ikäerot lapsilla on ollut, kun kriisi on tullut toisen lapsen syntymän jälkeen? Meillä oli 3 vuotta, ja päinvastoin on tuntunut siltä että elämä helpottanut toisen lapsen jälkeen...
Mitä tarkoitatte kriisillä? Miten suhteenne oireili tuolloin?
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 22:22"]
Näemmä niitä ei tule välttämättä koskaan, jos yhteen menee kaksi itsensä tuntevaa ja elämää kokenutta ihmistä joita ei kiinnosta keskenkasvuinen pelleily.
Sitten taas meno voi olla varhaisesta vaiheesta lähtien pelkkää repivää kriisiä, jos on valinnut kumppaninsa huonosti.
[/quote]
Pakko sanoa tähän väliin että olipa harvinaisen ärsyttävästi kommentoitu!
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 22:22"]
Näemmä niitä ei tule välttämättä koskaan, jos yhteen menee kaksi itsensä tuntevaa ja elämää kokenutta ihmistä joita ei kiinnosta keskenkasvuinen pelleily.
Sitten taas meno voi olla varhaisesta vaiheesta lähtien pelkkää repivää kriisiä, jos on valinnut kumppaninsa huonosti.
[/quote]
Tai sitten loogisempi vaihtoehto on se, että te kaksi kasvatte henkisesti samaa tahtia. Eli teitä kiinnostaa samankaltaiset asiat samoihin aikoihin; teette samantapaisia asioita yhdessä tai samaan aikaan, mielenkiinnon kohteet ja elämässä kehittyminen jaksottuu samoihin aikoihin.
Repiviä parisuhteen hetkiä on ne, kun toinen puoliso esim. opiskelee uutta ammattia, tutustuu erilaisiin ihmisiin kuin mitä parisuhteessa on siihen asti ollut läsnä tavalla tai toisella, ja toinen jatkaa samassa elämäntilanteessa.
Opiskeleva puoliso viettää aikaa henkilöiden kanssa jotka jakavat ainakin osittain samanlaisen tilanteen ja mielenkiinnon kohteet, puoliso ei välttämättä ymmärräkään niistä mitään, tai välitä. Ajan myötä voi käydä niin ettei pariskunta enää löydä puheenaihetta ruokapöydässä, muuta kuin lapset ja lainan maksuerät. Yhteys vaan katkeaa.
Tuo on muuten se klassinen "kasvoimme erillemme" -juttu; parisuhteessa kuitenkin ollaan yksilöinä jotka muodostavat parin, se ei ole mikään yksisoluinen eliö. Toisaalta valitettavasti, toisaalta ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 00:02"]
Miten pienet/suuret ikäerot lapsilla on ollut, kun kriisi on tullut toisen lapsen syntymän jälkeen? Meillä oli 3 vuotta, ja päinvastoin on tuntunut siltä että elämä helpottanut toisen lapsen jälkeen...
[/quote]
Meillä oli lapsilla 4 vuotta ikäeroa, ja toinen lapsi oli todella vaativa; ensimmäiset neljä vuotta oli yöheräilyä 3 - 10 kertaa yössä, kauhukohtauksia jne. Kyllä se kiristi parisuhdetta äärimmilleen.
meillä pahimmat kriisit oli alkuvaiheessa seurustelua. Mustasukkaisuutta ja muuta terapia auttoi ja olen todella tyytyväinen, että jäin tähän suhteeseen nyt naimisissa ja lapsi tulossa asiat kunnossa.
Tätä ennen luulin että on normaalia riidellä joka viikko isosti ja uhata erolla luulin todella kaikilla olevan näin. Nyt vuosi ilman mitään oikeasti isoa riitaa ja edelleen nauretaan ja ollaan leikkisiä kuin vasta rakastuneet.
huh saimpas jossain kertoa tästä en ystävilleni uskalla kun en jaksa käydä lävitse asioita uudelleen ja uudelleen ne on käsitelty :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ok. Olen jostain lukenut muualtakin, että toisen lapsen jälkeen erotaan eniten...Ihmettelen vaan mistä johtuu.
t.14
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 00:10"]
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 00:02"]
Miten pienet/suuret ikäerot lapsilla on ollut, kun kriisi on tullut toisen lapsen syntymän jälkeen? Meillä oli 3 vuotta, ja päinvastoin on tuntunut siltä että elämä helpottanut toisen lapsen jälkeen...
[/quote]
Meillä oli lapsilla 4 vuotta ikäeroa, ja toinen lapsi oli todella vaativa; ensimmäiset neljä vuotta oli yöheräilyä 3 - 10 kertaa yössä, kauhukohtauksia jne. Kyllä se kiristi parisuhdetta äärimmilleen.
[/quote]
No ihmettele sinä vaan. Meillä ikäeroa tasan 2v (siis lapsilla), lapset nyt 1 ja 3v. Täyttä raatamista koko elämä, minä tosi pitkäpinnainen, mies taas ei jaksa yhtään lasten kanssa. Me ei kyllä tasan erota ikinä, olen sen verran sitkeä tyyppi, mutta sanon suoraan että ei ne tunteet miestä kohtaan kovin korkealla ole. Lähinnä tässä selviydytään ja yritetään olla ihan kamalasti riitelemättä. Musta sekin on ihan hyvä tavoite. Uskon että kun tästä päästään yli niin eletään sit tasapainoisesti yhdessä hamaan hautaan asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kertoi että pahin kriisi oli kun viimeinenkin lapsi lähti kotoa pois. Piti miettiä roolinsa uudestaan. Itse olin vuosia menevä sinkku,matkustin todella paljon ja harrastin ja viipotin. Eka vuosi pari suhteessa oli opettelua: piti ottaa toinen huomioon arjessa ja asioissa.
Ei kai se vuosista ole kiinni vaan siitä mitä elämässä tai ihmisessä tapahtuu. Jos kumppanilla on esim. mt-ongelmia tai alkoholismia (vaikka olisi kuivillakin) niin aika epävarmaa elämää se voi olla kun joutuu miettimään koko ajan päivän kerrallaan sen sijaan että voisi tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia. Samoin muut, ulkoiset asiat tuntuvat parisuhteessakin, esim. yllättävä työttömyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, siis en ihmettele yhtään jos parisuhteen kriisi johtuu tosiaan lasten pienestä ikäerosta, mutta sitä ihmettelen miksi sitä ei mietitä etukäteen? 2 vuotta on aivan varmasti paha, kun esikoisella juuri pahin uhma kun vauva syntyy.
Okei, toki vahinkojakin sattuu, mutta nykypäivänä kuitenkin suurimmaksi osaksi ei
t.14 ja 20
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 00:25"]
No ihmettele sinä vaan. Meillä ikäeroa tasan 2v (siis lapsilla), lapset nyt 1 ja 3v. Täyttä raatamista koko elämä, minä tosi pitkäpinnainen, mies taas ei jaksa yhtään lasten kanssa. Me ei kyllä tasan erota ikinä, olen sen verran sitkeä tyyppi, mutta sanon suoraan että ei ne tunteet miestä kohtaan kovin korkealla ole. Lähinnä tässä selviydytään ja yritetään olla ihan kamalasti riitelemättä. Musta sekin on ihan hyvä tavoite. Uskon että kun tästä päästään yli niin eletään sit tasapainoisesti yhdessä hamaan hautaan asti.
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 00:12"]
meillä pahimmat kriisit oli alkuvaiheessa seurustelua. Mustasukkaisuutta ja muuta terapia auttoi ja olen todella tyytyväinen, että jäin tähän suhteeseen nyt naimisissa ja lapsi tulossa asiat kunnossa.
Tätä ennen luulin että on normaalia riidellä joka viikko isosti ja uhata erolla luulin todella kaikilla olevan näin. Nyt vuosi ilman mitään oikeasti isoa riitaa ja edelleen nauretaan ja ollaan leikkisiä kuin vasta rakastuneet.
huh saimpas jossain kertoa tästä en ystävilleni uskalla kun en jaksa käydä lävitse asioita uudelleen ja uudelleen ne on käsitelty :)
[/quote]
Eli jotain toivoa voi olla vaikeasta alustakin huolimatta?
Itsellä reilun vuoden mittanen suhde ihan raunioina. Yllätyslapsi tulossa parin kuukauden päästä. Ei oikein tiedä, mistä lähteä rakentaa suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä kulkee 7 vuoden sykleissä muutenkin. Eteenkin silloin kuin ihmisen hormoonitasot rupeaa vähenemään moni menee sekaisin, niin miehet kuin naiset. Akat voivat ottaa etäisyyttä ja ukot saa ukkotaudin ja luulevat olevansa maailman seksikkäimmät miehet jopa niinkin viehettäviä että 20-30 vuotta nuoremmat himoitsevat näitä hurjasti.
Serkkuni erosi oltuaan 7 vuotta yhdessä, ilmeisesti silloin tulee pohdittua mitä minä oikeasti haluan, onko elämä tyydyttävää jne..
Itselle lapsen syntymä oli pahempi kriisi kuin mitä olisin ikinä voinut kuvitella, vaikea uskoa että 7. Vuosi olisi sitä pahempi..
Ei se vuosista kiinni ole, vaan siitä, mitä muuta eläässä tapahtuu tai jää tapahtumatta. Parisuhteessa tulee kriisi kun elämässä tulee muita kriisejä ja muutoksia, joihin ei ole valmistauduttu. Niistä sitten selvitään eri tavoin.
Oliko serkullasi lapsia? Mietin vaan, että ehkä tuo 7 vuotta on kriisin paikka, jos suhde ei ole mennyt eteenpäin tuon 7 vuoden aikana. Ei ole lapsia, ei ole menty naimisiin, ostettu asuntoa yhdessä tms... Mitä nyt kukin odottaa suhteelta.
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 20:17"]
Serkkuni erosi oltuaan 7 vuotta yhdessä, ilmeisesti silloin tulee pohdittua mitä minä oikeasti haluan, onko elämä tyydyttävää jne..
Itselle lapsen syntymä oli pahempi kriisi kuin mitä olisin ikinä voinut kuvitella, vaikea uskoa että 7. Vuosi olisi sitä pahempi..
[/quote]
Eikös noin 3 vuoden jälkeen tule pahin, kun ns. huuma menee ohi...
Toisen lapsen pikkulapsiaika, etenkin vauvavuosi
Mun mielestä useimmille tulee ensimmäinen kriisi 3-4. vuoden kuluttua, kun ensihuuma on ohi. Joillain ajoittuu myös ensimmäisen lapsen tulo noille vuosille. Lapsi itsessään on toki aina tietyllä tapaa kriisi, oli vuosia mitä hyvänsä, mutta jos pelkistä vuosista puhutaan, niin ainoaksi vuosiin liittyväksi kriisiksi väittäisin tuon 3-4v jälkeen. Siihen liittyy se että ymmärtää että se oma kulta ei olekaan ainoa vaihtoehto koko maailmassa, eli toisin sanoen ruusunpunaiset lasit tippuvat ja rakastumisen huuma häviää (vaikka toki monilla rakkaus pysyy ja vahvistuukin). Olen sen verran kyynikko, että uskon että juuri noina vuosina vasta tuntee toisen kunnolla, eikä vain sitä itse luomaa ihannetta toisesta. Tai siis, ainahan sitä on tiennyt ne huonotkin puolet toisesta, mutta vasta silloin tosissaan ymmärtää mihin on sitoutumassa. Seuraavat kriisit tulee yleensä sitten jomman kumman elämänkriisin myötä, kun aletaan kyseenalaistamaan omat vanhat valinnat ja toimintamallit.