Äitini tapasi puolen vuoden jälkeen mieheni siskon ja soitti minulle puhisten

"Siis MILLOIN viimeksi olet nähty Piian?! Se on lihonnut aivan HIRVITTÄVÄSTI! Ihan pahaa tekee". Okei, kuulosti oikeasti huolestuneelta, mutta kuten sanoin hällekin että asia ei millään tavalla kuulu äidilleni. Ei niin millään tavalla.

Mieheni sisko Piia tosiaan on lihonut esim. vuoden takaiseen, ei nyt mitenkään hirveästi mutta painaa varmaan jo yli 110kg.

Mulle tää on tosi arka aihe ja siksikin olen äidilleni kiukkuinen, koska tästä ei ole kuin vuosi taaksepäin kun olin itse yli satakiloinen. Ja aina siitä kärsinyt. Sekä siitä että äitini asiaan (hyvää hyvyyttään toki) puuttui juuri edellä mainitulla tavalla. HEL-VE-TIN kovalla työllä olen saanut itseni 75 kiloiseksi olemalla edelleen ylipainoinen mutta sinut itseni kanssa. Äitini vielä toitotti puhelimeen että eikö Piia voisi aloittaa samanlaista dieettiä kuin minä. Vaikea siinä sanoa väliin että mun dieetti oli eka lääkitys kuntoon ja sitä kautta makeanhimo kuriin, ja pikkuhiljaa kun masennus väistyi tieltä niin sain lisäenergiaa liikkumiseen ja itsestä huolehtimiseen. Äitini ei sitä tajua (on aina ollut hoikka), puhunut minullekin viimeiset 20 vuotta "iltasyömisten poisjättämisestä", ihan kuin kaikki maailman ylipainoiset laihtuis lopettamalla iltasyömisen.

Miten laittaisin luun kurkkuun äidilleni, kun tiedän että hän taas asiasta mainitsee viimeistään kun viikonloppuna tulee luonani käymään?