Voiko nuorta aikuista pakottaa hakeutumaan hoitoon?

[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 00:47"]

Entä, jos varaisit hänelle ajan ihan psykiatrille. Sitten viet tytön sinne ovelle asti.

[/quote]

Voiskohan psykiatrin kutsua kotikäynnille?

[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 17:00"]

[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 00:47"]

Entä, jos varaisit hänelle ajan ihan psykiatrille. Sitten viet tytön sinne ovelle asti.

[/quote]

Voiskohan psykiatrin kutsua kotikäynnille?

[/quote]

Liekö yksityisillä lääkärikeskuksilla tuollaisia palveluita? Siinä tapauksessa julkisen palvelun puolesta kotiin voi saada lääkintähenkilökuntaa, kun on ambulanssin tarvis...

Onko hänellä lääkitys tuohon mainitsemaasi vakavaan masennukseen? Suosittelen, että selvität paikkakuntasi psykiatrisen sairaanhoidon päivystyksen ja otat yhteyttä sinne, kerrot tilanteesta ja kysyt neuvoa.

Itse olen ollut masentunut nuorena, eikä apua terapiajutteluista eri paikoissa ollut, sillä terapian tarvettani ei koskaan arvioitu, ei selvitetty mistä ongelmani johtuvat. Koen, että diagnostiset selvittelyt vasta auttavat - ongelmia jotka aiheuttavat masennusta ihmisellä voi olla niin monenlaisia. Esim. adhd aikuisellakin ihmisellä voi aiheuttaa arjen hallintaan niin suurta vaikeutta, että jo sen tunnistaminen voi helpottaa. Nykypäivänä joudumme olemaan väkisinkin koko ajan ajanhermolla mukana, ja mikäli esim. fyysisissä tai kognitiivisissa (? liekö oikea sana tähän kohtaan) tms. valmiuksissa on ongelmaa joka on tunnistamatta, ja joka kuitenkin on jokaisessa hetkessä mukana, väkisinkin masentaa. Tarkoitan tällä kaikella sitä, että tilanne olisi hyvä selvittää, masennus voi olla joskus vain oire ja jos oireen aiheuttava asia tunnistetaan, pääsee ihminen vihdoin elämään kiinni!

Ja mikä mielestäni vielä on tärkeää ehdottomasti: koita toimia yhteistyössä tyttäresi kanssa! Jokaiselle meistä on tärkeää tulla kuulluksi, ja varsinkin masentunut/ahdistunut ihminen tarvitsee luottamuksen. Kerro hänelle, että olet huolissasi, ja että toivot tyttären löytävän elämänilon, että elämästä voi todella nauttia - kaikki mahdollisuudet ovat auki! Se on toki realistin (ja masentunut voi olla ehdottoman "äärirealistinen") helppo nähdä meidän maailmassamme, että jotkin mahdollisuudet ovat rajallisia, MUTTA loppujen lopuksi ihan kaikki on mahdollista! :)

Kerro vaikka minulta, nimettömältä internettiläiseltä terveiset: olen ollut masentunut lähes koko ikäni, mutta viime vuosina olen saanut nähdä ja ymmärtää, että ihan mitä vaan voi tapahtua :) ja tuolla "mitä vaan" tarkoitan sitä, että vaikka itse näkisi, että juuri nyt näköpiirissä ei  ole mitään mikä antaisi mitään, tai mikä olisi ilahduttavaa syvästi, voi elämä ykskaks paiskata eteen juuri niitä asioita mistä on syvällä vain haaveillut mutta joita ei ole edes sanoiksi osannut pukea, saati uskaltanut kurottaa sellaista kohti. On tärkeää uskaltaa tarttua siihen, mikä voi olla avuksi. Jos nykyinen terapiajutustelu ei tunnu mielekkäältä ja auttavalta, kannattaa etsiä sellainen, mikä todella itsestä tuntuu että se auttaa - vaihtoehtoja on. On tärkeää tunnustaa, että ansaitsemme enemmän kuin sen, mikä tekee meidät surullisiksi tai masentaa. Paljon voimme vaikuttaa elämänolosuhteisiimme, varsinkin aikuisena, ja älköön viekö voimiamme se mihin maailmassa emme voi vaikuttaa. Nouse tyttö, älä anna surusi sinua musertaa! Saat paljon, kun jaksat taivaisiin kurkottaa! <3 Näin tuntemattomalle hippinainen bittiavaruuden toiselle puolen uskaltaa huudahtaa - koska tiedän, sinnikkyys kannattaa! Kaiken, ja enemmänkin ansaitset, älä enää aattele luovuttaa.

Pakkohoito on mahdollinen vain jos ihminen on vaaraksi itselleen tai muille.

Oletko varma ettei tyttö ole itsetuhoinen? Piilotteleeko arpia?

Itse aloitin viiltelyn käsistä, tuntui luontevalta ja ksoka oli talvi käytin kuitenkin pitkähihaisia. En osanut ajatella eteenpäin että kesäisin näkyisi, en luullt näkeväni koko kesää enää.

Kun jäin kiinni, ja vanhempani aloivat tarkkailla käsiäni, siirryin rintoihin ja reisiin. Raskausarvet ei tunnu missään terän jälkien jälkeen.....

Ja sitten se perusklisee, eli jos tyttö ei halua apua, häntä ei myöskään voida auttaa.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 00:29"]

Ja sitten se perusklisee, eli jos tyttö ei halua apua, häntä ei myöskään voida auttaa.

[/quote]

Tämä on ristiriitaista. Hän ei koe saavansa apua/ei sitoudu, mutta kuitenkin tuntuu, että tuo minulle kiukuttelu on jonkinlaista hätähuutoa.

t.ap

[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 00:41"]

[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 00:29"]

Ja sitten se perusklisee, eli jos tyttö ei halua apua, häntä ei myöskään voida auttaa.

[/quote]

Tämä on ristiriitaista. Hän ei koe saavansa apua/ei sitoudu, mutta kuitenkin tuntuu, että tuo minulle kiukuttelu on jonkinlaista hätähuutoa.

t.ap

[/quote]

On tärkeää että kemiat kohtaa auttajan kanssa. Jos käy jonkun luona puhumassa, je on selkeästi tunne ettei toinen edes välitä vaan kuuntelee ksoka on pakko ja siitä maksetaan palkkaa, niin ei myöskään huvita avautua yhtään.

Läheisimmät kärsivät eniten, lapsi tietää että äidille/isälle voi kiukutella eikä hylätä kuitenkaan. (Poikkeuksia toki on.......)

Oletko kysynyt tytöltä mitä sinä voisit tehdä?

Yritän tässä muistella millainen olin tuon ikäisenä, ei ole helppoa kun aika monta vuotta on mennyt vähän kuin sumussa, ei ole selkeitä muistoja juuri mistään.....

Entä, jos varaisit hänelle ajan ihan psykiatrille. Sitten viet tytön sinne ovelle asti.

AP, myös omassa perheessä on meneillään saman kaltainen tilanne. :( En itsekään tiedä, mitä tehdä...  Voin vain sanoa, että kohtalotovereita löytyy. :/ Toivottavasti keksitään jotain, miten voidaan auttaa näitä masentuneita nuoria ihmisiä!