Miks mä en rakasta lastani tarpeeks?

Samaa pohdin minä . Jos olen rehellinen en kykene tällähetkellä tuntemaan muuta kuin helpotusta että ovat isällään. En jaksa yhtään heitä .( murrosikäisiä)

olen itse niin psyykkisesti poikki . Pelkään että heille jää aika kauhea kuva äidistä:(

Ehkei sun olis sit kannattanu hankkia lapsia ollenkaa jos oma perä on edelleenkin vaan se tärkein asia. Taidat olla vaan liian nuori äidiks.

Ainakin minulla vaikuttaa ympäristöstä saatu uki ja elämän stressaavuus tai helppous. Mitä enemmän tukea ja mitä helpompaa, sitä mukavammin menee lastenkin kanssa. Jos on kaikin puolin vaikeaa, niin eivät voimat riitä aktiivisuuteen, ja ei se mitään. 

voi olla - joku muu varmasti tietäisi likainen jaksa. Mutta kun on taisteoikeuksien traumaatisten kokemusten kanssa. Ei vain jaksa. 

Mulla samaa... Mun lapsi kysyi yks ilta, että enkö mä rakasta häntä... Liittyi tilanteeseen kun taas kerran vaadin häntä tekemään jotain. Mutta se oli sellainen herätys, ja aloin sanoa hänelle vaatimistilanteissa näin: "Nyt teet sen ja sen! Ja vaadin, vaikka rakastan sinua!" Ja se on auttanut, minua ja häntä. Olen tajunnut, että lapselle tulee helposti oltua töykeä, kun ei jaksa kuunnella aina häntä jne, ja se alkaa puolin ja toisin kääntyä tuo ei rakasta minua -ajatteluksi. 

Eihän se, että tarvitsee omaa aikaa tarkoita, ettetkö takastaisi omia lapsiasi. Kaikki emme ole lasten kanaemoja, en minäkään. Olen yleensä tosi väsynyt. 

Mutta rakkaus on jotakin muuta. Rakastan lastani, vaikka vielä toissailtana luulin, että en edes rakasta. Minulle auttoi tämä: "kerro lapsellesi, että rakastat häntä ja kerro, että se, että olet kiukkuinen/ poissaoleva/ masentunut/ itkuinen jne ei ole hänen syynsä." Mä otin poikani epäilyn tosissani, sillä olin itsekin miettinyt jo jonkin aikaa, että rakastanko häntä... ja tunsin myös, ettei hän voi minua rakastaa :( Vaikka tajusin järjellä, että kyllä rakastaa.

Mutta kun sain sanottua hänelle, että "vaikka vaadin sitä ja tätä niin rakastan sinua" , niin sen jälkeen olen havainnut myös tunteissani, että niinhän hänkin rakastaa minua.

Mutta varmasti tulen uudelleen ja uudelleen törmäämään tähän aiheeseen... mutta haluan pysyä pojalleni avoimena, mikä EI TARKOITA sitä, että rehellisesti möläytän: juu en rakasta. Vaan mietin, miksi musta tuntuu, etten rakasta, onko jotain omia pahoja kokemuksia jotka vaikuttavat tähän. (Mulla se on äitini, joka haukkui minua)

Minua kummastuttaa, miksi äidit olettavat ilman muuta nauttivansa lastensa seurasta ja rakastavan näitä antaumuksella ja syvästi. Mihinkään muuhun ihmissuhteeseen ei liity tällaista odotusta. Nuo ajatukset ovat sellaisia, joita aivan varmasti kokisin, mikäli jostakin syystä erehtyisin lapsia hankkimaan. Tunnen itseni ja tiedän, että odottaisin vapaita viikonloppuja ja asettaisin oman onnellisuuteni aina etusijalle. Minulla ei ole kärsivällisyyttä eikä omistautumista kasvatustyöhön ja toisesta huolehtimiseen, koska en pidä sellaisia asioita oikeasti tärkeinä.

Minä olen ollut muutaman vuoden kotiäitinä ilman mitään tukiverkkoja, ja käytännössä henkisestikin aika paljon yksin. Vaikka rakastan lapsiani yli kaiken, nautin heidän seurastaan ja olen omistautuva ja puuhakas äiti, olin loppuaikoina paljon omissa ajatuksissani, ärtynyt ja epämääräisen levoton.

Tällä hetkellä asutaan lähellä sukulaisiani joten lastenhoitoapua on vaikka joka päivälle. Lapset ovat päiväkodissa ja minä opiskelen. Ja on aivan erilaista olla läsnä lapsille pari hassua tuntia päivässä kuin ihan koko päivän. Minulla on koko päivä aikaa tehdä mitä haluan (eli opiskella) ja viikonloppuisin ollaan paljon kylässä niin että en silloinkaan hirveästi vietä aikaa pelkästään lasten kanssa. Tämä on niin helppoa elämää, että en ois koskaan uskonut. 

Minun kokemukseni mukaan ympäristöllä on suuri merkitys sillekin, miten äitiyden ja lapsen kokee. Jos on paljon apua, elämä yksinkertaisesti on sata kertaa helpompaa, kuin silloin kun on yötä päivää lapsesta vastuussa. Jo pelkästään tieto siitä, että on joku jolta saa apua, helpottaa sellaista epämääräistä ahdistusta, että tässä minä sitten olen seuraavat 20 vuotta yksin vastuussa näistä ihmisistä.

Jos olisin elänyt tällaista elämää siitä lähtien kun lapset syntyivät, en varmaan ymmärtäisi yhtään noita lyhytpinnaisia, kiroilevia ja helposti huutavia äitejä jotka näyttävät olevan tosi tympääntyneitä ja lykkäävät lapsilleen karkkipussin käteen tai tekevät ihan mitä vaan että lapset ovat hetken aikaa hiljaa. He ovat henkisesti ja fyysisesti väsyneitä ja kaipaavat sitä omaa itseään, jonka voi kohdata vaan jos saa riittävästi rauhaa miettiä omia ajatuksiaan.

Tsemppiä ap, ilo lapsesta peittyy helposti vastuun, suorittamisen ja kiireen alle. Mutta kyllä se siellä jossain on, ja joskus elämä varmasti helpottaa.

sinuna harkitsisin terapiaa., onko sinua rakastettua ehdoitta lapsena? voisit käydä läpi asioita ammattilaisen kanssa, selvittää onko sinulla vain huono omatunto vaikka teet parhaasi vai etkä edes yritä. lapsesi on sinulla vain lainassa ja sinä annat kuvan minkälainen äidin tulee olla ja se vaikuttaa lapseesi aina.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 22:00"]

Miks mun oma elämä menee lapsen edelle? Siis tarkoitan, että olen ahdistunut omista kuvioistani, poissaoleva jne. Nautin vapaaviikonlopuista ja haluaisin, että lapsi olisi enemmän isällään.

Sitten näen miten jotkut ovat todella omistautuneita lapsilleen ja todella asettavat lapset aina etusijalle ja mulle tulee huono omatunto. Kyllähän mäkin välillä olen tosi kiitollinen siitä, että ollaan terveitä ja on ruokaa ja katto pään päällä, mutta vain hetkittäin. Ja hetkittäin välähtää mieleen, miten kamalaa olisi, jos lapselle sattuisi jotain.

Mut suurimman osan ajasta olen vain omien ajatusten parissa :(

[/quote]

Olet erillinen olento, tietysti olet omien ajatustesi parissa, me kaikki olemme. Kirjoittamastasi käy kuitenkin ilmi, että välität lapsestasi ja hänen hyvinvoinnistaan, joten ei kai tuossa mitään sen kummempaa lie. Älä turhaan ajattele miten toiset tekevät tai sanovat tekevänsä tai tuntevansa, ethän sinä näe kuitenkaan heidän ajatuksiinsa.