Miksi minun on niin äärettömän vaikea jaksaa pikkulapsia??

Lapseni ovat toivottuja, rakastettuja ja omasta mielestäni oikeassa elämänvaiheessa hankittuja. Silti minun on äärimmäisen vaikea jaksaa tätä pikkulapsiaikaa. Esikoinen on jo 6 v ja hänen kanssaan pari viime vuotta olisivat olleet melko helppoja, mutta 2,5-vuotias kuopus on pitänyt huolen siitä, että isompikin on jatkuvasti mukana tappelussa/raivoissaan pienemmälle leikkien sotkemisesta/itkee, kun pienempi mäiskii. Ja pienempi on juuri sellainen kuin 2-vuotiaat ovat; jatkuvasti liikkeessä, kokeilee kaikkea kiellettyä uudelleen ja uudelleen, uhmaa, juoksee ja huutaa.

Ja minä vaan en aina jaksa. En kertakaikkiaan. En vain pysty käsittelemään lapsen epärationaalista, kielloista piittaamatonta toimintaa, jossa usein vaarantaa oman turvallisuutensa (esim. pihasta karkaaminen autotielle, ikkunoihin nojailu, pavekkeen kaiteelle punnertaminen)

Ymmärrän järjellä, että lapsi on lapsi eikä häneltä voi odottaa kovin rationaalista käytöstä, mutta kun en jaksa niin en jaksa. Olen jatkuvasti komentamassa ja tiuskimassa ja paha mielihän siitä tulee niin itselle kuin lapsellekin. Kammoan päiviä, jotka joudun viettämään yksin lasten kanssa, koska ne tuntuvat niin loputtoman pitkiltä ja ylivoimaisilta jaksaa.

Surettaa, kun en millään pysty nauttimaan kuopuksen  pikkulapsiajasta. Esikoisen kanssa teen asioista jo oikein mielelläni ja hän on erinomaista seuraa, kun pienempi ei ole paikalla hämmentämässä. Suunnilleen lasken päiviä, että pienempi täyttäisi ensin 3 v ja sitten 4 v ja elämä vähitellen helpottaisi. Surullista, mutta tällainen minä vain olen.