Lue keskustelun säännöt.
Surullinen, kylmä parisuhde
11.09.2013 |
Kaikki rakkaus, lämpö ja kunnioittaminen puuttuu meidän parisuhteesta. On niin surullinen, ahdistunut ja yksinäinen olo. Meillä on kaksi pientä lasta, iso asuntolaina, olen työtön - en uskalla erota. Ajattelen, että jos kuitenkin asiat lähtevät parantumaan, en halua luovuttaa liian herkästi, lapsille ehjä perhe hyvä asia ja ero toisi paljon uusia huonoja juttuja. Nyt lapset pitävät todella tärkeitä, kun äitillä ja isällä molemmilla paljon aikaa ja hellyyttä heille. Tuntuu vaan niin äärettömän surulliselta, ettei sitä ole meille toisillemme. Mies lähinnä vetäytyy tai laittaa leikiksi jos yritän halata tai suukotella, eikä minua enää sellainen kiinnostakaan, mutta olen niin yksinäinen. Soitin perheneuvolaan ja olisimme saaneet ajan, mutta mies sanoi ettei hän pysty kesken työpäivän lähtemään minnekään tuollaiseen, jos iltasella on aikoja niin sitten onnistuu. No eihän noihin ole, ja yksityiselle ei ole varaa. Mies ei sen paremmin ota asiasta vastuuta, yksin minä näitä murehdin. Mies ärähtää, että lopeta naukuminen ja hoida rutiinit vaan, tässä mitään muuta tarvita.
Kommentit (59)
Jos mies ei suostu menemään perheneuvontaan, mene kuitenkin itse. Parisuhde on kahden ihmisen vapaaehtoinen sitoutuminen toisiinsa. Yksin et voi parisuhdetta muodostaa. Voit kuitenkin kuulostella omia tunteitasi ja tarpeitasi ja kokeilla muuttaa jotain teidän systeemissä itse. Usein pienikin muutos keikauttaa sitä kauhun tasapainoa, joka kuivuneessa parisuhteessa on syntynyt. Kun ei mene siihen tasapainoon mukaan vaan tipauttaa jotain keinulaudalle, se muuttaa taas jotain. Surullista parisuhdetta ei kannata ylläpitää vaan muuttaa sitä. Lapsillekaan surun ja torjunnan ilmapiirissä eläminen ei ole tervettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies tokaisi mulle tällä viikolla, että "nyt riittää sun seuras tältä päivältä, hemmetin hullu" kun valitin, että oli unohtanut lapselta pyöräilykypärän päästä ja ajeli hänen kanssaan. Suuttui mulle, että miten jaksan nalkuttaa samoista asioista aina vaan. MITEN hän voi olla noin huithapeli lasten suhteen? On se erittäin kumma, että minä se en tajua jo lopettaa samoista asiosita nalkuttamista (puhua rauhallisesti, mutta tuohtuneena ja pettyneenä) kun HÄN ITSE tekee noita typeryyksiä lasten suhteen jatkuvasti! :( Sama ihminen tuijottelee itseään keskittyneesti peilistä, järjestelee lompakkoaan pikkutarkkaan, tutkii mainokset joka puolelta.. mutta omien lasten suhteen on aina noin huolimaton ja menee mistä rima alin. Ja minä olen pahis kun pidän lasten puolta. ap
Kommentoikaa tuota edellistä kirjoitustani, mitä sanotte? Olenko liian tiukkapipa ja mies suuttuu oikeutetusti, vai ymmärrättekö nalkutukseni? Ollaan ihan umpikujassa kun keskusteluyhteys tätä. ap
Olit pyöräilykypärän suhteen aivan oikeassa mutta jos teillä on tulehtuneet välit, niin mies ei osaa ottaa sitä rakentavasti vaan loukkaantuu ja se purkautuu sun sättimisenä.
Asioista voi sanoa monella eri tapaa. Vrt. "Etkö sä taaskaan muistanut laittaa pyöräilykypärää lapselle" tai "Hui, onneksi ei sattunut mitään kolaria, kun lapselta oli unohtunut kypärä." Kyllä se mies tajuaa, että on sen unohtanut mutta suoranainen syyttäminen saa helposti takajaloilleen.
Ehkä nyt kannattaisi vaan antaa miehen olla jonkin aikaa sellainen, kun on ja alkaa elää omaa elämää.
Jos tässä ei olisi pieniä lapsia ja arkea pyöritettävänä, antaisin miehen olla mikä on ja keskittyisin omaan elämiseen ja tekemiseen. Mutta kun kaikki tämä liittyy lapsiin ja perheeseen: mies ei viitsi herätä lasten kanssa, unohtelee/jättää hoitamatta lasten asioita jne. asiat ja vastuu kasaantuu minulle - on niin vaikea olla välittämättä miehestä. Jos lapsi saa raivarin, mies vaan tokaisee että hoida toi ja menee vaikka suihkuun. Jättää asiat minulle. Kyllä se ärtymyksen nostattaa häntä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun on nyt kyllä ihan pakko kysyä, että olisiko se ero nyt sitten niin kamala asia...? Aika kurjalta tuo teidän parisuhde kuulostaa :( Ja jos miehellä ei ole intoa keskustella eikä mennä terapiaan, niin tuohan jatkuu loputtomiin.
Lapset kyllä erosta selviää, ja sinäkin saat tukea asumiseen ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eihän sitä yksin voi liittoa pystyssä pitää, jos toinen ei haluakaan osallistua. Sitten on yksityiset perheterapiat esim. psykologin luona ja seurakunnan avioliittoleirit ym. Jos mies ei päivisin pääse, onhan se ymmärrettävää että töissä pitää käydä. Ota selvää noistakin, ennenkuin lyöt hanskat tiskiin. Teillä maitokippo huojuu nyt, mutta se ei ole vielä kaatunut.
Lasten turvallisuusasioista kannattaisi pitää kahdenkeskinen keskustelu, kun muksut on nukkumassa. Mun ukki ei koskaan pitänyt kypärää, ja siihen myös kuoli. Kaatui alamäessä. Onko miehesi valmis menettämään lapset oman huolimattomuuden vuoksi? Tai jos ei onnistu puhuminen, kirjoita hänelle kirje tai sähköposti. Ehkä hän sen edes lukee. Mutta koita välttää syyttävää sävyä. "Sinä et koskaan, sinä et taaskaan" on huono tapa aloittaa keskustelu. Parempi olisi vaikka "oletko ajatellut mitä voi tapahtua, jos lapsella ei ole kypärää päässä?" "En ole, eihän nyt mitään sattunut, älä nyt ole tommonen tiukkis" " Niin, ei sattunut, mutta vahinko ei tule kello kaulassa. Entäs jos sattuukin? Et varmaankaan halua, että lapsi sai kallovamman tai kuoli kun sillä ei ollut kypärää päässä. Vastuu lapsien turvallisuudesta kuuluu myös sinulle, ei vain minulle"
Jos se ei mene perille, niin eroa. Sikäli kuin tuolle uskaltaa edes lapsia jättää...
Hei ap,
anteeksi nyt kun sanon suoraan, mutta olen nro 32 kanssa samaa mieltä. Mieti, mitä jäisit ukosta kaipaamaan jos eroaisitte? Olisiko se niin kamalaa olla ilman sitä?
Oon tosi surullinen sun puolesta, että joudut elämään tuollaista elämää päivästä toiseen. Sairastuttaa vielä sinut. Huhhuh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerroin miehelle, että sain meille lopultakin ajan pariterapiaan ja sain järjestettyä ajan niin, ettei ole miehen työaikana. Hän totesi kylmästi ja naama punoittaen "minä en mihinkään huuhaapaikkoihin lähde, se on aivan varma. Jos ei muuten homma onnistu niin olkoon. Muuta käytöstäs, lopeta nalkuttaminen neljäksi viikoksi niin katsotaan sitten mikä tän homman tilanne on". Kerroin taas hieman, että kyse ei ole mistään huuhaasta vaan on fiksua saada apua kommunikointiongelmiin eikä siellä haeta syyllisiä vaan annetaan työkaluja. "Joo, en lähde! Tommoset on akkojen hommia, mua ei kiinnosta eikä kiinnosta puhua asiasta enempää.". Ilmoitin, että menen sitten yksin.
On paha olo. Aina vaikka miten rauhallisesti yritän puhua, mies toteaa ettei jaksa, alkaa katsoa pihalle eikä sano sanokaan. En pääse puhumaan meidän suhteesta yhtään. Ja joka kerta sanoo, että muuta käyttäytymistäs, älä nalkuta, anna hänen olla. Sitten voi alkaa asiat parantua. Mä koen niin vahvasti, etten ole tässä yksin, ja että miehen pitäisi ymmärtää ottaa vastuuta myös asioista, mutta tuon miehen kanssa ei pysty keskustella tällaisista, hän ei ymmärrä edes näitä asioista. Sanoi nytkin, että "musta on turha yrittää saada mitään toppuhousuissa lässyttävää pelleä joka on nyrkin ja nalkutuksen alla!".
ap
Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että vanhemmat, joiden kommunikaatioyhteys ei toimi, eivät ole lapsille hyvä esimerkki parisuhteesta. Omatkin vanhempani joiden suurin ongelma oli että eivät vain olleet kiinnostuneita toisistaan, erosivat, aivan liian myöhään.
Toinen asia on tuo miehesi järkyttävä kielenkäyttö ja asenne sua kohtaan. Lapsenne saattavat omaksua kyseiset mallit, ei hyvä. Eroamalla viestittäisit heille, ettei kannata jäädä katselemaan, kun joku heittää paskaa niskaan.
Mutta ymmärrän, että tilanne on todella raskas. Pikkuhiljaa sitä ajautuu kuin huomaamattaan tilanteeseen, jossa ei olisi uskonut olevansa. Mahtavaa, että menet itse sinne pariterapiaan! Tsemppiä tulevaisuuteen, näytä miehellesi, ettet aio jäädä paikallesi vaikka se jäisikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja voinko minä mennä kirkon pariterapiakäynnille yksin, mikäli mies vielä aamulla ilmoittaa ettei tule? Sehän on pariskunnalle varattu aika, mitä sanoo jos tulen yksin? En tuota ainoaa oljenkortta haluaisi menettää, mulle sinne meno on pakkotilanne tai pää hajoaa.
ap
Niin, jotenkin pelkään sitä muutosta, mikä olisi sitten lapsilla edessä. Meillä on tässä puitteet (en tarkoita taloudellista) eli lapsilla läheiset ystävät, harrastukset, päiväkoti - kaikki tässä, ja mietin, että jos tämä tilanne tästä voisi muuten parantua niin lapsille olisi niin hyvä saada asua tässä ja elää perheessä. Pelkään myös tyttömänä omaa selviytymistä, ja miten voimavarat menisi rahanpuutteessa ja kärsisivätkö lapset sitten siinä. Haluaisin, että tekisimme ensin kaikkemme suhteemme pelastamiseksi ja jos ei sitten onnistu, niin ero oikea ratkaisu. Mutta näin on kyllä hirveää itselleni. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erossa tuntuu myös ylivoimaiselta ajatus, että sitten pitäisi "jakaa" lapsia miehen kanssa eli olisivat toki paljon myös isällä ja olisin lapsista erossaKun mies ollut huithapeli lasten asioitten suhteen, niin miten pahalta tuntuisi kun pienet olisivat miehellä enkä varmaan kuulisi heistä tuolloin mitään. Miten se mies muistaisi hoitaa kaikki asiat, miltä lapsista tuntuisi, mitä jos olisivat kipeitä..mies ei ole koskaan kipeitä lapsia oikein hoitanut ja aina esim ollut sitä mieltä ettei lääkäriin tarvitse viedä. Kun olen vienyt, ollut korvatulehdus tms. ap
Mene ihmeessä yksin. Vikaa on ihan taatusti teissä molemmissa. Pääset purkamaan omia höyryjäsi ja ehkä huomaat, että muuttamalla omia toimintatapojasi ja käytöstäsi, muutosta voi tulla myös parisuhteeseen. Riitaan tarvitaan kuitenkin aina kaksi. Tai ehkä huomaat, että parasta kaikille on sittenkin ero.
Itse samantapaisessa tilanteessa rakastuin toiseen ja menin pettämään miestäni. Vasta silloin miehen silmät avautuivat ja suostui pariterapiaan. Liian myöhään siinä mielessä, että rakkaus oli minun puoleltani kuollut.
Minä suosittelen myös, että menet vaikka yksin sinne perheneuvolaan juttelemaan, saat peilata ajatuksiasi rauhassa ja tarkastella tuota sinun tilannettasi jonkun ulkopuolisen kanssa. Ei se välttämättä pelasta teidän suhdetta, mutta SINUA se voisi ainakin auttaa. Kuulostaa tosi raskaalta elää noin, ja jotain muutosta tuohon pitää tulla tai uuvut lopullisesti. Oman kokemukseni mukaan miehet on yleensä vähän suurpiirteisempiä monissa arjen asioissa ja naiset niitä varmistelijoita, mutta joku raja siinäkin menee, esim. juuri tuo kypärä -asia. Ei lastaan rakastava vanhempi halua ehdoin tahdoin vaarantaa lapsensa turvallisuutta, eikä siitä huomauttaminen mun mielestä ole oikeutettu syy solvata puolisoa. Asiasta sanoit, ja olisin itse tehnyt samoin. Enkä todellakaan sietäisi, että minun mieheni haukkuisi minua noin, varsinkaan lasten kuullen. Siitä seuraisi sellainen riita, että ukolta kärventyisi munakarvatkin! Arvosta itseäsi enemmän, olethan todellinen arjen sankari!
Tuttua on ap. Minulla on oma elämäkin kuollut sen myötä, kun lapset on hoidettava itse,jos haluaa että se tulee kunnolla tehdyksi.
[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 14:04"]
Mies tokaisi mulle tällä viikolla, että "nyt riittää sun seuras tältä päivältä, hemmetin hullu" kun valitin, että oli unohtanut lapselta pyöräilykypärän päästä ja ajeli hänen kanssaan. Suuttui mulle, että miten jaksan nalkuttaa samoista asioista aina vaan. MITEN hän voi olla noin huithapeli lasten suhteen? On se erittäin kumma, että minä se en tajua jo lopettaa samoista asiosita nalkuttamista (puhua rauhallisesti, mutta tuohtuneena ja pettyneenä) kun HÄN ITSE tekee noita typeryyksiä lasten suhteen jatkuvasti! :( Sama ihminen tuijottelee itseään keskittyneesti peilistä, järjestelee lompakkoaan pikkutarkkaan, tutkii mainokset joka puolelta.. mutta omien lasten suhteen on aina noin huolimaton ja menee mistä rima alin. Ja minä olen pahis kun pidän lasten puolta. ap
[/quote]
Minkä ikäinen lapsi kysymyksessä?
No oikeastaan siitä huolimatta: mä uskon että miehen näkemyksen mukaan hän oli lapsen kanssa, heillä oli hauskaa, ja siiitäkin sä keksit jonkun nalkutuksen aiheen.
Vähän sama kuin jos sä olisit tehnyt herkullista ruokaa, ja ainoa mitä mies siitä sanoisi olisi että " vittu kun sä et koskaan muista että mä inhoan parsakaalia". Miltä se sinusta tuntuisi?
Ja kyllä tuo " tuohtuneena ja pettyneenä" tohottaminen on just sellaista meidän naisten alistavaa käytöstä, mikä saa miehen raivostumaan. Siinä häntä pidetään ihan lapsena, ja tuollaiseen ei voi oikeasti vastata mitään muuta kuin " kyllä äiti!"
Ihailen niin teitä, jotka puolisoina yhdessä olette pystyneet ottamaan härkää sarvista ja selvittämään ongelmanne. Meillä minä kannan nämä yksin, toinen ei ota vastuuta, ihan kuin hänellä ei olisi olemassakaan parisuhdetta, miten minä tämän asian kanssa yksin selviän?