Kuinka onnellisia olitte noin 30 vuotiaina muutaman vuoden

Ihan onnellinen ja sinkku. Elämä oli täynnä menoa ja meininkiä. Hienoja kokemuksia ja mahdollisuuksia. Ajatus sitoutumisesta oli vielä kaukana. Vasta 36-vuotiaana sitouduin vakavasti.

Olin asunut jo kaksi vuotta mieheni kanssa. Mutta mies olikin se joka kolahti kertaheitolla. Muutettiin saman vuoden aikana yhteen. Ja joo, olin onnellinen kaksi vuotta senkin jälkeen. Ja olen edelleen kolmen vuoden jälkeen.

Yhteisiä vuosia on 5, joista avoliitossa 4.  Ei ole tullut ryppyjä rakkauteen, vaan ollaan edelleen todella onnellisia. Ei nyt mitään vastarakastuneita, mutta sellaista arjen rakkautta. Pussaillaan, halaillaan ja tunnustetaan rakkautemme kuitenkin päivittäin.

En tiedä mitä oikeastaan hait avauksella, mutta aloin miettimään enemmän näitä ns ryppyjä rakkaudessa. Mielestäni parisuhteessa todelliset koetinkivet ovat: yhteenmuutto, arjistuminen, mahdolliset vakavat menetykset ja sairaudet, ensimmäisen lapsen tulo, ja ikäkriisit (ei järjestyksessä, voivat aivan hyvin olla päällekäinkin). Ensimmäinen lapsi ja ikäkriisit ovat vielä edessä, uskon kuitenkin että niistä selvitään. Sen verran hyvä ja vakaa pohja on suhteellamme, ja molemmilla yksilöinä elämässä. Hyvän parisuhteen pohjana ovat hyvät ihmissuhdetaidot ja henkilökohtainen tasapaino, toki sitä kuuluisaa rakkauttakin täytyy löytyä.

Me olimme kolmekymppisinä olleet 7 vuotta yhdessä, ja koettu lasten syntymät, miehen vanhempien kuolemat, sairautta ja molempien työttömyys. Ja joo, oli ryppyjä rakkaudessa, koska toinen muuttuu ja itsekin sitä muuttuu väistämättä isojen kokemusten myötä. Mutta ei se sitä rakkautta poista eikä tee parisuhdeesta huonoa, vaikka ongelmia onkin. Se tekee parisuhteesta hyvin realistisen, eikä siinä ole enää mitään turhanpäiväistä höttöä, olettamuksia ja toiveita. Ja siitä se onni loppujen lopuksi löytyy, kun näkee selkeästi millaista elämä on, ja että ongelmista selvitään yhdessä.

No, nyt kolmekymppisiä ja reilu 5 vuotta yhdessä, asuttu nelisen vuotta yhdessä. Elämä menee tasaisesti mutta mitään vetovoimaa ei ole ainakaan minun puoleltani :( Ei lapsia.

Olin 22v. kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa ja 3kymppisenä olin onnellinen pienen tytön kotiäiti ihanassa kodissa ja olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Haavelimme toisesta lapsesta ja se haave toteutui kun olin 32v.

Ja yhä nyt vuosia myöhemmin elämme samaa perhe-elämää kuin silloin paitsi lapset ovat jo teinejä. Kaikki ok :)

Täytän parin kk päästä 30v, seurustelua tulee alkuvuodesta 10v mieheni kanssa ja 6v naimisissa. 7v asuttu miehen itse meille rakentamassa omakotitalossa, ei ole mikään valmispakettitalo, eikä myöskään enää velallinen talo ;) esikoinen täyttää pian 2v ja toinen syntyy keväällä. Omat vanhempani kuolleet jo ennen tapaamistamme, miehen vanhemmat elossa. Vastoinkäymisiä sen verran että, esikoista odottaessani mies joutui pahaan kolariin ja oli sairaalassa liki 2kk ja kotonakin vielä lähes liikuntakyvyttömänä jonkun aikaa. Ennen odotusaikaani olimme lapsettomuustutkimuksissa ja hoidoissa, esikoista yritimme 5v joista vajaa 4v hoidoissa. Tässä varmaan suurimmat jutut. En voi sanoa, etten päivääkään vaihtaisi pois, mutta kaikki on lopulta varmasti kasvattanut meitä ihmisinä, ja ikinä emme ole kyseenalaistaneet yhdessäoloamme ja liittoamma. Moni asia olisi voinut jotkut parit erottaa, mutta meitä ne ovat vain lähentäneet.