Kukaan ei pidä yhteyttä. Onko tämä joku nykyajan Suomen kulttuuri että

up

"Kaikki eivät ole Facebookissa, missä kuulemma nykyisin pitäisi olla. En ole katsonut sitä tarpeelliseksi. En ymmärrä, miksi minun pitäisi julistaa netissä, että tänään menen hammaslääkäriin tai mitä laitan päivälliseksi. Tällä tarkoitan sitä, että fb on kaventanut valtavasti ihmisten tapaamista, kun ei ehdi mihinkään, kun pitää taas päivittää fb:a."

Itse asiassa FB on kaventanut valtavasti SINUN sosiaalista kenttääsi, kun olet jättäytynyt sen ulkopuolelle, ja kuvittelet, että muille on tapahtunut samoin.

Olen käyttänyt Facebookia vuodesta 2007 lähtien, eikä se suinkaan ole kaventanut, vaan suuresti lisännyt sosiaalista kanssakäymistäni. On helppo järjestää tapaamisia ja ottaa yhteyttä vähän kaukaisempiinkin tuttuihin, kun se tapahtuu FB:n välityksellä. FB-änkyrät ovat vähän samanlaista porukkaa kuin aikoinaan ne, jotka eivät millään suostuneet hankkimaan kännykkää: kuvittelevat olevansa jotenkin muiden yläpuolella ja tietävänsä paremmin, mutta itse asiassa tekevät hallaa vain itselleen.

Meillä on useankin ystäväporukan kanssa tapana sopia treffit FB:n välityksellä: tehdään tapahtumakutsu, jossa sitten suunnitellaan tapaamista, retkeä tms. Samoin sovin yksittäisten ystävien kanssa treffeistä pääsääntöisesti FB:ssa. En oikeastaan enää käytä puhelinta muuten kuin perheen sisäiseen yhteydenpitoon. Minulle eivät oikeastaan soittele muut kuin mies, äiti ja isä. Tästä seuraa se, etten minäkään juuri soittele kenellekään - sosiaalinen kulttuuri on tässä asiassa muuttunut merkittävästi verrattuna Facebookia edeltäneeseen aikaan.

Te, joihin "kukaan" ei pidä yhteyttä, mutta ette kuitenkaan halua olla Facebookissa: olettekohan missään vaiheessa kyseenalaistaneet omaa ajatteluanne? Jättäytymällä tämän hetken kiistatta tärkeimmän sosiaalisen vuorovaikutuskanavan ulottumattomiin te aika voimakkaasti itse valitsette sen, ettei teihin ole helppo pitää yhteyttä. Kannattaa miettiä, kumpi sitten on tärkeämpää: saada sitä ylemmyyttä siitä, että "minuun pitävätkin yhteyttä vain TODELLISET ystävät, jotka ylittävät kaikki mahdolliset esteet voidakseen olla tekemisissä juuri MINUN kanssani", vai olla luonteva osa muiden kanssaihmisten muodostamaa yhteisöä, jollainen FB nykyään kiistatta on. Ei sinne ole pakko kertoa omasta elämästään yhtään sen enempää kuin haluaa tai edes laittaa omaa kuvaansa, jos se on kynnyskysymys...

Mun täytyy ihan rehellisesti sanoa, että mä en nyt vaan JAKSA pitää yhteyttä joka suuntaan. Mulla ei vaan ole aikaa eikä rahkeita.

Työt vie mehut. Lisäksi opiskelen toista tutkintoa. Joskus pitäisi ehtiä kotonakin siivota, laittaa ruokaa, hoitaa pihaa. Ja ihan vaan rentoutua. Ja liikkua.

Olen töissä ja opinnoissa niin paljon tekemisissä ihmisten kanssa, että vapaa-ajalla ei rahkeet vaan enää riitä. Tuossa syksyn alussa yritin vastata ystävällisesti ystävien yhteydenottopyyntöihin, sovin tapaamisia, jne. Tuloksena viikkoja, joina mulla ei ollut oikeastaan juuri vapaata hetkeä muuta, kuin nukkumiseen.

Se yksi kaveritapaaminen lisää viikossa. Tai jopa puhelinsoitto. Voi katkaista kamelin selän.

Näin kävi mulle. Olin juuri selvinnyt kahdesta viikosta, jossa joka päivä ohjelmaa. Sunnuntai oli ihan vapaa. Sitten perjantaina tulee kaverilta viesti, että hei, kehuit viime viikon tiistaina, että sulla on vapaa sunnuntai. No sitten lähdet mun kanssa kahville, mun on pakko saada puhua jonkun kanssa...

Laitoin, etten nyt pysty. Kaveri lähetti syyttävän viestin, että pakko nähdä. Sain hermoromahduksen ja aloin itkeä, mä en jaksa tätä enää...

Nyt olen sanonut kaikille kavereille, että en lupaa tulla mihinkään. Jos on joku tapaaminen, niin tulen tai en tule. Arkisin en enää suostu ja viikonloppuun otan vain yhden tekemisen la tai su. Tätä on joidenkin tosi vaikea ymmärtää. Mutta muuten mulla on edessä lauantaipäiviä, joissa klo 14 on teatteriesitys yksien tuttujen kanssa, klo 18 yhden kaverin synttärit ja klo 21 illallinen taas uudessa porukassa jossain raflassa. Kuten pahimmillaan on.

67 jatkaa...

Mulla on erittäin aktiivinen kaveripiiri. Kukaan niistä ei ole FBssa. Silti on kahvihetkeä ja kyläkutsua ja teatteri-iltaa ja shoppailuretkeä ja ravintolakäyntejä. Ihan stressiksi asti.

Mä olen meistä ainoa, jolla on FB-profiili. Pidän sen kautta yhteyttä pariin sukulaiseen ja pariin harrasteporukkaan.

Niin ja ystäväpiirissäni on perheenäitiä, uranaista, yksinhuoltajaa, sinkkua, opiskelijaa, jne. Eli elämäntilanteen piikkiinkään ei voi mitään laittaa.

Moni ei ymmärrä tätä,että osa ihmisistä ei jaksa työpäivän päälle tai viikonloppuisin nähdä. Onko käynyt mielessä, että ihan yhtälailla siellä päässä kummaksutaan teitä, joilla tuntuu aina olevan aikaa ja kumma pakko nähdä. Ihmiset arvottaa asioita eri tavalla. Ja niitä kivilinnojen asukkaita surkuttelevalle: voitko uskoa, ihmiset niissä linnoissa saattavat olla oikein tyytyväisiä nykyiseen elämäntilanteeseensa! Katsos kaikki eivät kaipaa vuosikymmenestä toiseen niitä samoja piirejä ja asioita. Toisilla elämä ja mielenkiinnonkohteet muuttuu elämän viedessä...

Minä olen rennoimmillani perheeni kanssa tai ihan yksin. pidän kyllä ystävistäni ja olen sosiaalinen noin pääsääntöisesti. Mutta nyt on sellainen elämänvaihe, että mieluiten tosiaan olisin vapaa-aikana kotona. On uusi piha, jossa on hommaa. Olisi pientä remppaa ja kaikenlaista kivaa askarta perheen kesken. En jaksa näitä puolustuspuheenvuoroja pitää kavereille, eivät ymmärrä mikä niissä pihahommissakin voi viedä aikaa. Aikaahan nämä kaikki vievätkin, mutta kun se on minulle laatuaikaa, pidän niistä puhdetöistä! Pienet lapset ja mies on nyt parasta seuraa, se on oikeastaan myös minusta aika ihanteellinen tilanne perheessä ja parisuhteessa.

Aika harvoin meillä on kahdenkeskistä aikaa niin, että lapset saisi hoitoon. Sellainen luksusaika käytetään kyllä kahdestaan, ei missään baarissa kavereiden kanssa. Aika erityinen illanviettokin saisi olla, että kannattaisi "tuhlata" lapsivapaa sellaiseen.

Jos mulla on omaa aikaa, käytän sen ensisijaisesti kuntoilemalla/kampaajalla/omia asioita hoidellessa. Niitä on hankala lasten kera toteuttaa. Jos aikaa jää, niin sitten toki mielellään näen kavereita. Mutta jotenkin rassaa se, että kaikki pitää sopia aina viikon, jopa kuukauden parin päähän nykyään. Koskaan ei voi tietää mitä muuta silloin olisi extemporena mahdollisuus tehdä ja aika usein kyseisenä päivänä sitten harmittaa, että on keskelle lauantaita sovittu joku tunnin parin kahvittelu. Ei ole sen arvoista, että siihen menee käytännössä koko vapaapäivä, matkoineen ja valmistautumisineen.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 20:40"]

 Mutta jotenkin rassaa se, että kaikki pitää sopia aina viikon, jopa kuukauden parin päähän nykyään. Koskaan ei voi tietää mitä muuta silloin olisi extemporena mahdollisuus tehdä ja aika usein kyseisenä päivänä sitten harmittaa, että on keskelle lauantaita sovittu joku tunnin parin kahvittelu. Ei ole sen arvoista, että siihen menee käytännössä koko vapaapäivä, matkoineen ja valmistautumisineen.

[/quote]

Komppaan niin tätä! Kaverit haluaa sopia jonkun kahvihetken kahvilassa kuukauden etukäteen. Sitten siihen tuleekin mahdollisuus saada vaikka ilmaiset teatteriliput tai huomataan, että se olisikin just se ainoa viikonvaihde, jolloin voitaisiin miehen kanssa molemmat pitää pitkä viikonloppu ja mennä koko perhe Tukholmaan, tms. Tai töissä sellainen tilanne, että pakko lähteä muualle päin Suomea eikä ole illaksi ajoissa kotona.

Ja sitten, kun alat perumaan, niin kaverit alkaa nillittää, että sä et arvosta meitä byyyääää... Tämä oli jo sovittu... Siksi en halua lyödä enää mitään tällaisia lukkoon.

Ja mun kaveriporukassa siis usein niin, että nähdään 3-5 naisen porukalla.

67

Itse en yritä hyväksikäyttää ketään millään tavalla ja arvostan eniten vapautta. Silti en pidä kovin paljon yhteyttä moniin ihmisiin, koska en vain hirveästi pidä ihmisistä. Olen juurikin huomannut että sosiaalipornoilevat juoruakat ja ukot ovat joka paikassa häärimässä. 

Pidän kuitenkin seurasta erilaisiin tekemisiin. Mutta sitä juoruilun kulttuuria en ole opetellut.

Jos on perhe, niin syviä ja vaativia ihmissuhteita on jo aika monta.

Ilman perhettä olisi aikaa monelle hyvälle ystävälle. Elämä on valintoja. 

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 11:13"]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 10:27"]

Ei tässä kerkeä mitään ylimääräistä. Arkipäivät menee töissä ja harrastuksissa, viikonloppuisin kotitöissä ja muussa. 

[/quote]

Todella surullista, että ystävyyssuhteiden ylläpito on joillekin "ylimääräistä". Nuo paljon puhutut ruuhkavuodet vaikuttavat todella epämiellyttäviltä, jos viikonloputkin menevät lähinnä kotitöihin. Itse haluan tavata ystäviäni useamman kerran viikossa, koska he ovat minulle hyvin tärkeitä. Kotitöihin menee aikaa keskimäärin vartti päivässä, joten sitä en voisikaan käyttää tekosyynä. Olen kyllä huomannut joidenkin kavereideni käpertyvän omaan perhekuplaansa ja rajoittavansa elämäänsä sillä tavoin. Toivottavasti he ovat ratkaisuunsa tyytyväisiä myös parinkymmenen vuoden päästä.

[/quote]

Kyllä, ihan tyytyväinen olen. Olen nimittäin jo sen verran vanhempi, että ruuhkavuodet on eletty

Karsin turhat energiasyöpöt pois ja satsasin niihin asioihin, jotka oli minulle tärkeää. Karsin kaikki "söpöilykyläilyt" eli ne vierailut, joissa siivottiin koti ja leikittiin hienoa perhekaveruutta ja lässytettiin paskaa.

Elämäni on ollut hyvää ja elämääni on tullut uusia ystäviä ja vanhoja on mennyt. En ole koskaan ymmärtänyt ajattelua, että pitää pitää ihmisistä kiinni siksi, että pitää pelätä, tuleeko joku rangaistus vanhana ja jää yksin.

Uusia kavereita saa aina ja minä pidän ihmisistä, joiden kanssa voi pitää yhteyttä stressittä. Yhteisiä harrastuksia yms. Ei mitään viikkoa aiemmin kyläkutsu ja sitten siivotaan ja leivotaan ja stressataan.

Joten kyllä, ei tullut rangaistusta 20 vuoden päästä, vaikka en kiirevuosina pitänyt kiinni yhdentekevistä ihmisistä

Joo mustakin olis kivaa, jos olis sellanen AITO ystävä joka pirauttais tai tulis kahville,ilman mitää taka-ajatuksia. Juteltais avoimesti. Olis molemminpuolinen luottamus ja sais olla oma ittensä.

Moni kaveruussuhde on kaatunut. Olen tehny sellasen päätöksen, että olen tekemisissä vain sellasten kanssa, joiden seurassa en ahdistu. Jotka ei vie mun positiivista energiaa vaan antavat mulle sitä. No, sellasia on vain muutama. Parempi niin, koska en halua elämääni ihmisiä joiden seurassa en viihdy.

Nykyään on niin, että jos et ole facessa kukaan ei pidä suhun yhteyttä!! Mulle on moni valittanu, ku et oo siel facessa. Olen sit mieluummin oman perheeni kanssa,ku en viiti kinuta seuraa.

Pidätkö ap itse yhteyttä ystäviin vilpittömästi vai odotatko että he soittelevat sinulle?

Toki elämä on niin hektistä että iltaisin jaksaa hädintuskin seurustella oman perheen kanssa ja viedä lapsia harrastuksiin - en voisi kuvitellakaan että istuisin puhelimessa tuntikausia rupattelemassa kuten 20 vuotta sitten!

Mutta kyllä meillä yhteyttä pidetään ahkerasti kuitenkin; anopille soitellaan lähes päivittäin, kotoa muuttaneet lapset laittavat tekstiviestejä tai soittelevat pari kertaa viikossa, lisäksi viestitellään sähköpostitse yms. Kerran viikossa yritetään tavata heidän kanssaan ja kerran kuukaudessa vähintään on tapaamisia ystävien kanssa. Yleensä hyvän ruuan merkeissä koska on helpointa järjestää ja jokaisen on syötävä. Välillä tavataan kavereita treenipaikkojen ovensuussa kun viedään/haetaan lapsia. Siinäkin ehtii vaihtamaan kuulumiset.

Meillä joidenekin ystävien kanssa on "vakiintunut" omat tapaamismallit: yksi tarjoaa vuoden parhaat pihvit, toinen järjestää rapujuhlat kolmas jotain muuta. Näihin tiedetään varautua joka vuosi eikä tapaamisista tingitä, kaikki muu perutaan.

Sitten on näitä lähiystäviä (isoja ja pieniä)  jotka piipahtavat käymään kun ovi käy, pöytään laitetaan lautanen lisää ja seurustellaan. Jopa meidän kissalla on oma ystäväpiiri joka piipahtaa "kylillä" :D

Mun mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, että kaveripiiri muuttuu ja elää vuosien mittaan. Olen kotoisin pienestä kunnasta ja siellä bestikset oli niitä samantyylisiä kuin minäkin, opiskeluaikoina oltiin vielä paljonkin tekemisissä, pikkuhiljaa perheellistyminen ja eri paikkakunnilla asuminen harvensivat tapaamisia. Nykyään kerran vuodessa on jo ihan hyvä. Opiskeluaikoina sain taas uusia kavereita, mutta taas samalla kaavalla menty. Poikaystävien kaveripiireistä löysin kivoja tyyppejä, erojen myötä tapaamiset vähentyneet. Sama työpaikalla tavatuilla kavereilla, kun duunit vaihtuu. Elämä menee niin, enkä ymmärrä, miksi ei saisi mennä. Entinen opiskelukaveri lähetti pari vuotta sitten tilityksen siitä, että on pettynyt minuun ystävänä, kun olen muuttunut (vakityö, lapset). Hän itse jäi opiskeluaikaan ja istumaan Unicafeseen. Ahdisti se vuodatus.  

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 09:56"]

 Entinen opiskelukaveri lähetti pari vuotta sitten tilityksen siitä, että on pettynyt minuun ystävänä, kun olen muuttunut (vakityö, lapset). Hän itse jäi opiskeluaikaan ja istumaan Unicafeseen. Ahdisti se vuodatus.  

[/quote]

Surullinen tapaus tuo kaverisi. Pettynyt ystävänä kun toinen elää elämäänsä eteenpäin? :D

Komppaan täysin ap:tä. Ihmettelen aivan samalla tavalla, onko kyse nyt jostain kulttuurimurroksesta, jossa sosiaalinen elämä määritellään aivan uudella tavalla facebookin ja älypuhelinten kautta. Tässä ketjussa on puolusteltu facebookia sen ylivertaisista ominaisuuksista. Kyllä, se on maailman paras paikka sopia kymmenen hengen kesken polttareista tms, mutta ei siellä kenenkään tarvitsisi roikkua edes päivittäin, kuten nykyään 90 % ihmisistä tekee.

Todella moni on korvannut ystäviensä tapaamiset sillä, että vuorovaikutetaan teknisten laitteiden välityksellä. Nytkin olisi edessä pari kuukautta sitten sovittu kulttuurielämys, jonka toteutumisesta alan olla melko epävarma. Ei vain jaksa soitella kavereille, kun vastaus on aina vaan harvemmin vilpitön "no tottakai me nyt sinne lähdetään!". Niin harvoin nähdään muutenkin, että alkaa oikeasti päästä helpommalla kun ei ota yhteyttä. Täytyypä sitten taas mennä torikahvilaan juttelemaan ikäihmisten kanssa - heistä saa aina juttuseuraa, voin suositella.

Ja onhan tuo melko karmivaa tuo kun kavereille soittamisesta alkaa tulla sellainen tunne, etten vain ole vaivaksi kun vilpittömästi soitan.

Minulla on paljon kavereita joilla ei lapsia, heillä on tapana järjestää aina jotain isoa, hotelliöitä vieraissa kaupungeissa, risteilyjä yms. Yritän päästä mukaan niin useinkuin voin mutta helppoa se ei ole. Monella ei ole aavistustakaan mikä ruljanssi on järkätä itselleen vkl vapaaksi. Varsinkin on kolme alle 5 vuotiasta lasta. Kyse ei ole siitä etteikö haluaisi mukaan mutta monta mutkaa on matkassa, Viimeksi kun lähtöaamu koitti, oli 2 lasta 39 asteen kuumeessa ja täynnä näppylöitä, Jotenkin lapsettomilta ei paljon sympatiaa herunut.

Sitten näillä samoilla ihmisillä ei ole "aikaa" nähdä arjen lomassa.

Kiire on suhteellista. Olen minkäin elänyt aikaa ennen lapsia, yrittäjänä töitä painaen ja harrastaen samalla tavoitteellisesti. Silti en tiennyt mikä oikea kiire ja ruuhka on ennekuin sain nämä lapset.

Ehkä siksi nyt tulee vietettyä aikaa enemmän perheellisten kanssa. He ymmärtää nämä kuviot ja rajallisuudet. Yhdessä pidetään lasten kanssa touhupäivä ja nautitaan niistä pienistä hetkistä kun saa hengähtää.

Mä oon karsinut tehokkaasti kaveripiiristä kaikki nillittäjät pois. Näitä ihmisiä ovat justiinsa ne, jotka hiillostavat tapaamisilla ja joiden kanssa pitää kaikki sopia aina viikkojen päähän. Ihme stressi jos ei olla taas pariin viikkoon tai jopa kuukauteen nähty ja sitten pitää väkisin löytää treffipäivä. Vaikka kuinka olisi kiireitä, niin pakko on löytyä joku vapaahetki siihen kahvitteluun. Ei auta, vaikka sanoisi että täydeltä näyttää pari seuraavaa viikkoa. Sitten alkaa se päivien ehdottelu niin pitkään, että joku päivä lyödään lukkoon. Siis oikeasti käydään päivä/viikonloppu toisensa perään kuulustelua mitä milloinkin on ja jos joku vapaapäivä löytyy niin siihen ängetään heti merkintää kahvittelusta. Raivostuttavaa ja stressaavaa.

Tämä on johtanut siihen, että olen varmaan sata kertaa ollut luuri kädessä ahdistuneena, että pitäisi kai taas soitella mitä kuuluu. Mutta sitten muistan aina, että mikä puhelussa odottaa. Ensin se huokailu, että mitäs sulle, eipä ole taas piiiiitkään aikaan kuulunu. teitä ei kanssa ksokaan ehdi näkemää... ja sitten sen päivän etsimistä. Ja saman tien lasken kännykän kädestä ja päätän lykätä soittamista johonkin toiseen päivään. Aika monen kohdalla soittovälit on jo varsin pitkiä.

Soittelen kyllä joka päivä jonkun kaverin kanssa. Ne on vain usein niitä samoja kavereita joka viikkoa. Rentoa jutustelua, ei paineita kahvittelusta. Ei ole mitään ihme kirjoittamattomia sääntöjä, että niin ja niin usein pitäisi nähdä. Ja sitten soittelen joka viikko jollekin kaverille, joiden aknssa puhutaan harvemmin, ehkä kerran kuussa? Koskaan ei ahdista soittaa, koska koskaan ei tarvitse selitellä jos ei ehdi nähdä ja toisaalta aina voi ehdottaa tapaamista. Toiselle joko sopii tai ei sovi ja sillä selvä, kukaan ei loukkaannu tai ala marttyrisoida ja jankuttaa, että pitäisi.

Mieti ap kumpaan ryhmään kuulut.

Nykyaika on hiukan hektisempää mitä on olleet menneet vuosikymmenet. Paineet työelämässä on erit, suorituskeskeisyys ja tehokkuus noussut ja muutenkin tuntuu, että perhe-elämään, harrastuksiin yms. kasataan kauheasti ulkopuolelta odotuksia. Pikkujuttuja, mutta kun joka viikko on jotain, alkaa olla puhti pois. On kaiken maailman palaveria, asiakastapaamista, vanhempainvarttia, kisamatkaa, kehityskeskustelua sun muuta. Päivät töissä sinkoillaan edes takas hymyillen joka taholle, markkinoidaan itseämme ja verkostoidutaan, jotta töitä olisi jatkossakin.

Päivän selvää ettei vapaa-ajalla haluta enää singota paikasta toiseen samalla tavalla. Ihminen tarvitsee omaa aikaa ja aikaa olla perheen kanssa. Aina ei jaksa sosialisoida, joskus pitää saada ihan vain hengähtää.

Ennen lapset pyöri siinä ohessa jaloissa ja isommat vahti pienemmät. Harrastukset oli pihapelejä lähinurmella ja sinne mentiin itse pyörillä. Perhekyläilyjä harrastettiin, mutta silloin se olikin ainoa sosialisoinnin muoto. Nykyään pitää olla aina tavoitettavissa kännykällä, viestejä pukkaa ja heti pitäisi vastata, muuten närkästytään ja kaikki menot pitää kiireen takia sopia pitkän ajan päähän. Onko ihme, että sitä kaipaa omaa rauhaakin joskus?

Minä jaksan nippa nappa vastata jos puhelin soi. Puhuessa menee aina sitä omaa hengähdysaikaa puolesta tunnista tuntiin. En jaksa siihen päälle enää alkaa soittelemaan lisää. Olen mieluummin rauhassa, lukaisen päivän lehden ja juon kupin kahvia jos lapsilta saan pienen hiljaisen hetken. En kaipaa juoruseuraa jokaiselle illalle, siksi en jaksa soitella enää sihhen päälle kun olen juorunnut niiden kanssa, jotka minulle soittavat.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 11:24"]

Mä oon karsinut tehokkaasti kaveripiiristä kaikki nillittäjät pois. Näitä ihmisiä ovat justiinsa ne, jotka hiillostavat tapaamisilla ja joiden kanssa pitää kaikki sopia aina viikkojen päähän. Ihme stressi jos ei olla taas pariin viikkoon tai jopa kuukauteen nähty ja sitten pitää väkisin löytää treffipäivä. Vaikka kuinka olisi kiireitä, niin pakko on löytyä joku vapaahetki siihen kahvitteluun. Ei auta, vaikka sanoisi että täydeltä näyttää pari seuraavaa viikkoa. Sitten alkaa se päivien ehdottelu niin pitkään, että joku päivä lyödään lukkoon. Siis oikeasti käydään päivä/viikonloppu toisensa perään kuulustelua mitä milloinkin on ja jos joku vapaapäivä löytyy niin siihen ängetään heti merkintää kahvittelusta. Raivostuttavaa ja stressaavaa.

Tämä on johtanut siihen, että olen varmaan sata kertaa ollut luuri kädessä ahdistuneena, että pitäisi kai taas soitella mitä kuuluu. Mutta sitten muistan aina, että mikä puhelussa odottaa. Ensin se huokailu, että mitäs sulle, eipä ole taas piiiiitkään aikaan kuulunu. teitä ei kanssa ksokaan ehdi näkemää... ja sitten sen päivän etsimistä. Ja saman tien lasken kännykän kädestä ja päätän lykätä soittamista johonkin toiseen päivään. Aika monen kohdalla soittovälit on jo varsin pitkiä.

Soittelen kyllä joka päivä jonkun kaverin kanssa. Ne on vain usein niitä samoja kavereita joka viikkoa. Rentoa jutustelua, ei paineita kahvittelusta. Ei ole mitään ihme kirjoittamattomia sääntöjä, että niin ja niin usein pitäisi nähdä. Ja sitten soittelen joka viikko jollekin kaverille, joiden aknssa puhutaan harvemmin, ehkä kerran kuussa? Koskaan ei ahdista soittaa, koska koskaan ei tarvitse selitellä jos ei ehdi nähdä ja toisaalta aina voi ehdottaa tapaamista. Toiselle joko sopii tai ei sovi ja sillä selvä, kukaan ei loukkaannu tai ala marttyrisoida ja jankuttaa, että pitäisi.

Mieti ap kumpaan ryhmään kuulut.

[/quote]

En tiedä ap:sta, mutta minä ainakin kuulun selkeästi tuohon rennompaan porukkaan, jolla ei ole mitään kaavamaisia ajatuksia tapaamistiheydestä vaan ihan rento suhtautuminen. Silti olen kyllä ihmetellyt tätä nykykulttuuria välillä, kun tuntuu olevan ihan normaalia ettei ihmisille tarvitse vastata ollenkaan.

Okei, ehkä puhun ylipäänsä eri asiasta kuin ap, koska omien ystävieni kohdalla en ole mitään hyötymisnäkökulmaa havainnut todellakaan. Lähinnä juuri sen, että nykyään ei pidetä yhteyttä ollenkaan eikä vaivauduta vastaamaan tai laittamaan viestiä tai mitään, vaikka toinen olisi soittanut (useampaankin otteeseen pitkän ajan kuluessa). Kummallista minusta. Tiedän omien ystävieni kohdalla, että olemme niin pitkäaikaisia ystäviä ettei tavallaan ole pelkoa ystävyyden loppumisesta. Ilmeisesti siksi onkin niin helppo sivuuttaa ne soitot jne, kun olen tavallaan itsestään selvä. Kyllä kuitenkin tässä ainaisen soittelijan roolissa tulee ajoittain vähän tyhmä olo. Nytkin on tilanne, että olen kuukauden aikana soittanut hyvälle ystävälleni 3-5 kertaa hänen vastaamatta. Vaikka ei mitään kaavoja noudattaisikaan, niin kyllä tässä vaiheessa tulee aika typerä olo soittaa enää seuraavaa kertaa vain huomatakseen, ettei toinen taaskaan reagoi puheluun mitenkään. Vaikka ystävyys ei vastaamattomuuteen kaatuisikaan, niin kannattaa miettiä onko se kovin arvostavaa kuitenkaan ystävää kohtaan olettaa, että hän soittelee sinnikkäästi perään vaikka toinen ei vaivaudu reagoimaan kuin ehkä joka seitsemännellä kerralla.

25

Mulla oli pari vuotta sitten naimaton ja lapseton työkaveri joka oli todellinen rasite ystävilleen ja suvulle. llmeisesti sisaruksia ja serkuksia oli useampia mutta joka torstai alkoi se soittelu: "Mä ajattelin että tulen teille, voidaan sitten tehdä sitä ja tätä, syödään sit teillä ja mennään katsomaan mummoa ja ja ja....!" Ei koskaan kysynyt - voisinko tulla vaan aina saneli valmiin ohjelman muille.

Jos ei ensimmäinen natsannut soitettiin toiselle,  kolmannelle tai kuudennelle. Jos ei vielä sittenkään niin sitten nappasi keskustelusta (ulkopuolisena) jonkun työkaverin uhriksi. " Ai te olette menossa sinne syömään ja teatteriin, joo mä olen kans miettinyt. Hei mä tulen mukaan! Tosi kiva mennä yhdessä, tuletko hakemaan illalla klo 7?"

Argh. Tuolla oli niin hirveä vauhti ettei ehtinyt edes perumaan mitään hänen sopimiaan tapaamisia ennekuin oli sulkenut luurin tai lähtenyt tilanteesta jo pois....

Mä ottaisin kyllä vinkistä vaarin, jos olisin yrittänyt soittaa jollekin tyypille monta kertaa, eikä se ikinä vastaisi tai soittaisi takaisin. Ei se ole nykyajan meininkiä vaan ihan välttelyä.