Hei te joilla/joiden puolisolla tms ollut lapsena kontrolloiva äiti/isä!

äiti oli ylihuolehtiva ja kaikelle olin "allerginen" ja piti olla toooosi kiltti ja hyvä tapainen.

Edelleen olen alentuvan kiltti ja säälittävän hyvä tapainen verrattaessa oman ikäluokkani ihmisiin. En osaa pitää puoliani ja kun en astu ovesta sisään kuin kutsuttessa tai istu ilman että siihen annetaan lupa se tekee sen että otsassani lukee "lainaa satanen ei tarvi maksaa pariin vuoteen" Olen nyt terapiassa opettelemassa sanomaan ei. 

En myöskään osaa tehdä päätöksiä, koska siihen minulla ei ole koskaan ollut ns oikeutta. Mies kysyy mitä ruokaa menen aivan hämilleni ja vaikeaksi, vaikka se on niin yksinkertainen päätös. Onneksi mieheni on ymmärtäväinen ja tukee minua paljon auttaa tekemään päätöksiä eikä tee niitä puolestani. Antaa joskus minun pähkäillä vaikka kaksi tuntia jos en saa sanottua mielipidettäni. Seuraavalla kerralla se on aina helpompaa :) Joskus tuskastun niin että itku tulee. 

Kyllä se vain niin on että lapset ovat tyhjiä tauluja joita aletaan maalaamaan. Siksi en koskaan ketään tuomitse

nn

Minulla dominoiva isosisko. En kestä mitään ohjailua.

Kyllä se vain niin on että lapset ovat tyhjiä tauluja joita aletaan maalaamaan. Siksi en koskaan ketään tuomitse

[/quote]

Lapset ei ole tyhjiä tauluja. Jokainen reagoi luonteensa mukaan kasvatukseen.

Olen myös ihan yli kiltti ja seón  ongelmani. Minulla oli kontrolloiva äiti.

En kuitenkaan usko, että esikoisestamme saisi ikinä alistuvaa ja kilttiä. Mitä ankarammin häntä kohtelee sitä vihaisempi, kapinallisempi ja itsekkäämpi hänestä tulee.

Mun miehellä on ollut kotona kontroilloiva ja ylihuolehtiva äiti. Huomaan ettei mieheni kestä mitään huolehtimista koska se on heti hänen asioihinsa puuttumista. Miehelläni nousee sellainen kapinahenki heti mua kohtaan, jos jostain yritän sanoa tai osoitan aitoa huolehtimsita.

Hän pitää mua niinkö äitiänsä. Olen yrittänyt sanoa etten ole sen äiti, mutta taitaa ne lapsuuden"traumat" olla aika syvässä. Niin ärsyttävää :(

Eniten inhoan selän takana manipulointia ja kähmintää. Sitä että vaikka sovitaan jotain, heti aletaan ajaa omaa kantaa.

Minun siskoni ei oikeasti välittänyt minusta, joten en koe asioihini puuttumista huolehtimisena, enkä ota huolehtimistakaan vastaan keneltäkään.

Ja siskoni kuvaili minua aina itsekkääksi - kun en suostunut ylikäveltäväksi.

Minulla oli ylihuolehtiva ja kontrolloiva, vaativa äiti.

En kestä, jos minua yritetään neuvoa tai jos kehotetaan tekemään jotain - räjähdän ja hyökkään näissä tilanteissa herkästi tyyliin "älä yritä puuttua mun asioihin"/"luuletko etten muka osaa tehdä mitään itse?" tms.

Lisäksi joudun myöntämään, että minusta on tullut äitini kaltainen ylikontrolloiva ja vaativa nainen. :(

[quote author="Vierailija" time="28.10.2013 klo 08:35"]

Minulla oli ylihuolehtiva ja kontrolloiva, vaativa äiti.

En kestä, jos minua yritetään neuvoa tai jos kehotetaan tekemään jotain - räjähdän ja hyökkään näissä tilanteissa herkästi tyyliin "älä yritä puuttua mun asioihin"/"luuletko etten muka osaa tehdä mitään itse?" tms.

[/quote]

Tämä kuulostaa juuri mieheltäni :/

6

Minä kestän kyllä ohjaamista ja ohjeistusta esimerkiksi työelämässä (se kun on omaksi parhaaksi ja siitä maksetaan ;), mutta millään muulla osa-alueella en kestä sitä ollenkaan. Esimerkiksi tällainen neutraali asia kuin neuvolakäynnit raskausaikana herättivät minussa aina syvän vastarinnan; älkää tulko siinä neuvomaan kun tiedän itse paremmin! Osaan mä nyt itsekin itseäni mitata ja lukea netistä mitä tulokset tarkoittaa! Olinkin raskausaikana yksityisen puolen asiakas ihan tämän asennevammani vuoksi.

Mulla ei siis tosiaan ole vaikeuksia sanoa ei, vaan ihan päin vastoin. Olen ottanut miehekseni samanlaisen ihmisen, ja molemmat ollaan helpottuneita että annetaan toisen elää omaa elämäänsä, sen suhteen mitä se nyt lapsiperhe-elämässä onnistuu. Se, onko tämä nyt hyvä asia vai ei, on varmaan ihan luonne- ja mielipidekysymys.

6, miksi sinulla sitten on noin kova tarve ohjailla aikuista? 

[quote author="Vierailija" time="28.10.2013 klo 08:52"]

6, miksi sinulla sitten on noin kova tarve ohjailla aikuista? 

[/quote]

Ei minulla ole tarve ohjailla yhtään ketään. Annan mieheni olla todellakin rauhassa, enkä ole mikään nalkuttaja tms. Mutta väitätkö ettei parisuhteessa, jossa eletään vuodesta toiseen saman katon alla, tule tilanteita, joissa täytyy joskus ohjata, neuvoa, jopa määrätä? Tai ihan vain kantaa huolta? ILMAN, että olet nalkuttaja tai manipuloija.

Onko tämä juuri se ajatusero, joka on niillä, joilla on ollut kontrolloivat vanhemmat ja joilla ei ole ollut?

Eli ei eroteta aitoa huolehtimista kontrolloimisesta???

Miksi pitää säätää toisen asioita?

Minä en ikinä neuvo, ohjaa, määrää, enkä kanna huolta. Oletan että nain aikuisen ihmisen. Enkä voi sietää sitä, että joku tekee tuollaista minulle.

Ennen olin kiltti tyttö, joka ei osannut sanoa ei ja sitten ahdistui ja inhosi itseään. Nykyään, 3 vuoden terapiassa käynnin jälkeen, olen kuin uusi ihminen. Mutta mieheni tykkäsikin siitä ihmisestä, joka oli kiltti ja uhrautui. Nyt hän joutuu totuttelemaan siihen, että en suostu kaikkeen.

Tässä välissä oli yksi kausi, jolloin käsittelin terapiassa isäni vallanhalua ja minun alistamistani. En lapsuudessa koskaan antanut hänelle periksi, ja siksi olenkin varmaan selvinnyt. Mutta sinä aikana olin parisuhteessa hirveän herkkä kaikenlaiselle alistamiselle, ja suutuin pienimmästäkin käskyttämisestä ja järjestin hirveän shown. Syytin miestäni alistamisesta ja hän joutui minulle moneen kertaan sanomaan, ettei halua alistaa minua ja ettei hän ole isäni. 

Suhteen alussa myös "toistin traumaani", eli koska isäni oli olut väkivaltainen, yritin saada miestäni lyömään minua. Ärsytin ja ärsytin, ja sitten jos jotain tapahtui, olin voitonriemuinen marttyyri. Tämä oli tuhoisaa meille molemmille, onneksi olen siitä päässyt eroon.

Nyt olen tasapainoisempi, mutten mikään kynnysmatto. Olen löytänyt oman ääneni ja persoonani. en saa enää itku-, paniikki- enkä raivokohtauksia. 

[quote author="Vierailija" time="28.10.2013 klo 08:59"]

Minä en ikinä neuvo, ohjaa, määrää, enkä kanna huolta. Oletan että nain aikuisen ihmisen. Enkä voi sietää sitä, että joku tekee tuollaista minulle.

[/quote]

Huhhuh, aika kylmältä ja välinpitämättömältä kuulostaa.

Ei, vaan aikuinen, joka ei kuvittele olevansa jumala.

Mun äiti oli tuollainen. Mun yli voi kävellä mennen tullen eikä mulla ole omia mielipiteitä tai jos on, ne on helposti ylipuhuttavissa. Tykkään, että joku ohjaa mua, koska pelkään epäonnistuvani tai tuottavani jollekin pettymyksen. En osaa pitää puoliani oikein missään asiassa. Vatvon sairaan kauan tekemisiäni ja sanomisiani.

Minunkin äitini oli ylihuolehtiva ja piti ehdottomana oikeutenaan sanella, millainen minun tuli olla ja miten elämäni kuuluisi mennä. Hän myös teki paljon asioita puolestani edes kysymättä minulta. Olihan se tavallaan helppoa, vaikka monesti olin raivon partaalla. Hän oli todella jyräävä, dominoiva persoona. Minulle siitä jäi aikuisikäänkin asti vaikeus aloittaa asioiden tekemistä tai tehdä jämäköitä päätöksiä - odotin, että asiat vain jotenkin hoituvat tai että joku muu sanoo miten toimitaan. En ollut johtajatyyppiä. Olin nuorena aikuisena joutavien jätkien vietävissä ja tapailin heitä vain kohteliaisuudesta, kun en hennonut sanoa kenellekään jämptisti, että ei mua oikeasti kiinnosta. Minun on tosiaan pitänyt opetella karaisemaan itseni, kuuntelemaan mitä oikeasti haluan ja tekemään itse isojakin valintoja. Olen edistynyt. (Huomaan, että vaikutan varmaan tämän kirjoituksen perusteella älyllisesti heikkolahjaiselta, mutta se ei pidä paikkaansa :) )

Usein on varmaan juuri niin, että äiti on poikaansa kohtaan kontrolloiva ja ylihuolehtiva.

Vierailija kirjoitti:

Usein on varmaan juuri niin, että äiti on poikaansa kohtaan kontrolloiva ja ylihuolehtiva.

Onko kenelläkään kokemusta tästä? Siis että tämä ko poika on puolisosi ja ko äiti anoppisi.